Koirailua

Kouvolalaiset eivät satunnaisesti juttele juurikaan, paitsi lemmikeistä. Jyväskylässä asuessani tuli paljon juteltua satunnaisten ihmisten kanssa esim. bussia odotellessa, yksin kahvilassa istuessa tai vaikkapa vain kirjastossa. Täällä keskustelua syntyy eniten lemmikeistä ja nimenomaan lemmikkien seurassa. Yleensä eniten silloin kun itse toivoisi vain että voisi jatkaa matkaa pikaisesti, tai jos esim. yrittää koiraansa saada tekemään tarpeensa ja oikein toivoo että "älä vaan tule juttelemaan, anna tän nyt vaan sujua niin että toi koira paskoo nyt vaan".. Voisin kirjailla muutamia keskusteluja ihan ylös, ja olisi kiva vertailla että miten teillä muualla, hyökkäävätkö ihmiset kimppuun kun kävelette koirienne kanssa ulkona? Tai juttelevatko muuten vain?
(En jaksa väritellä keskustelua tai kirjoitella kuka repliikin tuumailee, niin vetäisen omat osuuteni vinoillen, eli kursiivilla.)

Aamulenkillä, yhdeksän maissa tänä aamuna, jolloin Serry ei suostunut tekemään "mitään". Tuskastuneena yritin maanitella naama norsunvitulla että "perkele, käyppä NYT siellä pissillä. Et helvetti taas panttaa, ja jos sänkyyn teet, niin ammun sut." Eli en varsinaisesti näyttänyt siltä että tulkaa ny juttelemaan mukavia. Tai ehkä se yritti estää meikäläistä ampumasta koiraa siihen paikkaan, eihän sitä koskaan tiedä jos kaivan vatsamakkaroiden alta vaikka konepistoolin.
Mies on pyörän kanssa liikkeellä, selvinpäin, viisissäkymmenissä ehkä.

-Ihanat koirat sulla.
-No enpä kyllä tiiä.
-Onhan ne aina. Tai joskus edes. Vähän kun lapsia, eikö vain?
-Joo, onhan näillä omat metkunsa.
-Mukavia ovat kyllä, kyllä sen näkee, minä kun olen koiraihmisiä.
-Juu.
-Kauniin värisiäkin ovat.
-Ovat juu.
(Mies lähtee poispäin)
-Oikein hyvää päivänjatkoa!
-Sinulle myös, kaikille teille. Mukavia koiria tosiaan.

Ja sitten päivälenkki, n. 15.15, olin palaamassa hikisenä ja tuskaisena, selkä krampissa tunnin kävelyltä. Koiratkin näyttivät siltä että kun tuolta tuulesta pääsee kotiin niin suoraan nukkumaan. (Menivätkin, kävivät vain juomakupilla ja nyt sitten molemmat ovat ketarat ojollaan..) Kadun vieressä seisoo reippaasti humaltunut mies, neljän kympin tuollapuolen, olettaisin.

-Onpas sulla erikokoiset koirat!
-Joo.
-Ihan lyhyet jalat toisella, tepastelee noin, ja isompi on kuin pantteri! Tai tiikeri!
-Juu..
-Meilläkin oli maalla asuessa spaniileita.
-Vai että spaniileita.
-Joo, ja perkeleesti kissoja. Ihan suoraan sanottuna ihan perkeleesti kissoja.
-Niin, ne tuppaa lisääntymään vapaana.
-Joo. (tulee rapsuttelemaan Sania) Tää on kyllä mahtava. Mikäs rotu tää nyt onkaan, pantteri?
-Tanskandoggi.
-Upeen värinen. Tytölläkin on tämmönen, ihan toisen värinen. Tästä ei tiiä onko tää tiikeri vai pantteri.
-Mmmh.
-Tykkää kun sitä rapsuttaa.
-Juu.
-Toinen on vähän ärhäkämpi.
-Niin se on, yleensä nää pienet on ärhäkämpiä.
(kävelemme koirien kanssa poispäin, reippain askelin)
-Komeita ovat, nätisti kävelevät. Kaikki te kolme tyttöä!
-Kiitos kiitos, kävelehän sieki turvallisesti kotia kohti!
-Yritetään selvitä!

Sinun päiväsi?

Olen kyllästynyt äitiyteen. Siinä määrin, itseasiassa, etten aio koskaan alkaa sellaiseksi. Keinoemoa voin leikkiä siskoni lapsille, ja karvaiset kakarani saavat pitää minua minä haluavat. Mutta lapsia? Ei kiitos.

Toukokuun toinen sunnuntai on äitienpäivä. Äitienpäivänä kakutetaan äitejä ja isoäitejä, joskus jopa isoisoäitejäkin. Voitin itse liput äitienpäiväkonserttiin katsomaan kun Anna Puu itkeä vetisteli liikuttuneena siitä että voi viettää ihan ensimmäistä äitienpäiväänsä äitinä. Niin, hienoa se.
Eräs toinen, vastikään äidiksi tullut ystävättäreni harmitteli ettei saanut mieheltään mitään äitienpäivälahjaa. Miksi olisi saanut? Eihän tämä naisystävä ole miehelleen äiti, ja lapsi on liian nuori huomioidakseen. Mutta silti olisi pitänyt kantaa ruusuja ja kakkuja? Eikö riitä, että mies on siinä, arjessa mukana. Hoitanut poikaa kun äiti on halunnut tulla ja mennä? Eikö se, että valvoo yli puolet öistä, ole tarpeeksi iso kiitos siitä että nainen on kantanut vauvan? Se, että mies on pysynyt vierellä jokaisena päivän, ja pysyy edelleen, vaikka nainen on ollut kaikkea lohikäärmeestä kaktuksen kautta siiliin? Ja harvoin kuitenkaan enää se ruusu, jonka mies poimi, ennenkuin nainen tuli raskaaksi ja alkoi "kantaa hedelmää".

Kouvolassa järjestettiin tiistaina, 8.3.2011, eli naistenpäivänä tapahtuma, jonka teemana oli "nainen elämänkantajana". Eli kiitos vaan kovasti, minulla ei ole enää arvoa naisenakaan. En tiedä, onko ihmisenä sen paremmin. Minä kun en aio lisääntyä.
Minä vain kuuntelen jokaista ruikutusta kun ystävieni lapset käyttäytyvät huonosti. Annan neuvoja kun he ovat lastensa kanssa ongelmissa. Toimin lapsenvahtina kun he haluavat "kahden keskistä aikaa". Yritän tukea kun mies päättää lähteä kävelemään. Lähden seuraksi istumaan lääkäriin kun vauvan nenä vuotaa. Leivon ristiäisiin, leivon valmistujaisiin. Ostelen joululahjoja. Yritän ilahduttaa ja muistaa koko perhettä, niitä lapsiakin, aina satunnaisilla muistojutuilla..

Milloin juhlitaan minun päivääni ystävänä, jos en kerran kelpaa naiseksi, kun en ole äiti?

14.2.? Silloinhan se "ystävänpäivä" on. En tänä vuonna saanut ainottakaan ystävänpäiväkorttia. Kukaan ei soittanutkaan. Ei ovikelloa, ei puhelinta. Miksi ei? Koska ystävänpäivänä ei juhlita ystävyyttä, vaan rakastettuaan. Ja minä olen valinnut juntin miehen, jolle olen jotain ystävän ja rakastetun välimaastosta, ja joka ei näistä perinteisistä pyhistä välitä. Minä en saa nalleja tai suklaarasioita, mutta onneksi saan kainalon jonne käpertyä, toisinaan. Entä ne ystävät, joilla ei miestä ole? Entä ne ihmiset, joilla ei ole kumppania eikä lapsia, eikö heillä ole ihmisarvoa ollenkaan?