Olen kyllästynyt äitiyteen. Siinä määrin, itseasiassa, etten aio koskaan alkaa sellaiseksi. Keinoemoa voin leikkiä siskoni lapsille, ja karvaiset kakarani saavat pitää minua minä haluavat. Mutta lapsia? Ei kiitos.
Toukokuun toinen sunnuntai on äitienpäivä. Äitienpäivänä kakutetaan äitejä ja isoäitejä, joskus jopa isoisoäitejäkin. Voitin itse liput äitienpäiväkonserttiin katsomaan kun Anna Puu itkeä vetisteli liikuttuneena siitä että voi viettää ihan ensimmäistä äitienpäiväänsä äitinä. Niin, hienoa se.
Eräs toinen, vastikään äidiksi tullut ystävättäreni harmitteli ettei saanut mieheltään mitään äitienpäivälahjaa. Miksi olisi saanut? Eihän tämä naisystävä ole miehelleen äiti, ja lapsi on liian nuori huomioidakseen. Mutta silti olisi pitänyt kantaa ruusuja ja kakkuja? Eikö riitä, että mies on siinä, arjessa mukana. Hoitanut poikaa kun äiti on halunnut tulla ja mennä? Eikö se, että valvoo yli puolet öistä, ole tarpeeksi iso kiitos siitä että nainen on kantanut vauvan? Se, että mies on pysynyt vierellä jokaisena päivän, ja pysyy edelleen, vaikka nainen on ollut kaikkea lohikäärmeestä kaktuksen kautta siiliin? Ja harvoin kuitenkaan enää se ruusu, jonka mies poimi, ennenkuin nainen tuli raskaaksi ja alkoi "kantaa hedelmää".
Kouvolassa järjestettiin tiistaina, 8.3.2011, eli naistenpäivänä tapahtuma, jonka teemana oli "nainen elämänkantajana". Eli kiitos vaan kovasti, minulla ei ole enää arvoa naisenakaan. En tiedä, onko ihmisenä sen paremmin. Minä kun en aio lisääntyä.
Minä vain kuuntelen jokaista ruikutusta kun ystävieni lapset käyttäytyvät huonosti. Annan neuvoja kun he ovat lastensa kanssa ongelmissa. Toimin lapsenvahtina kun he haluavat "kahden keskistä aikaa". Yritän tukea kun mies päättää lähteä kävelemään. Lähden seuraksi istumaan lääkäriin kun vauvan nenä vuotaa. Leivon ristiäisiin, leivon valmistujaisiin. Ostelen joululahjoja. Yritän ilahduttaa ja muistaa koko perhettä, niitä lapsiakin, aina satunnaisilla muistojutuilla..
Milloin juhlitaan minun päivääni ystävänä, jos en kerran kelpaa naiseksi, kun en ole äiti?
14.2.? Silloinhan se "ystävänpäivä" on. En tänä vuonna saanut ainottakaan ystävänpäiväkorttia. Kukaan ei soittanutkaan. Ei ovikelloa, ei puhelinta. Miksi ei? Koska ystävänpäivänä ei juhlita ystävyyttä, vaan rakastettuaan. Ja minä olen valinnut juntin miehen, jolle olen jotain ystävän ja rakastetun välimaastosta, ja joka ei näistä perinteisistä pyhistä välitä. Minä en saa nalleja tai suklaarasioita, mutta onneksi saan kainalon jonne käpertyä, toisinaan. Entä ne ystävät, joilla ei miestä ole? Entä ne ihmiset, joilla ei ole kumppania eikä lapsia, eikö heillä ole ihmisarvoa ollenkaan?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
Olipas tuttuja tunteita. Olen itse vapaaehtoisesti lapseton ja huomannut, että ilmeisesti vain lapsiperheitä ja äitejä pitää muistaa. Kun ystäväni ovat lisääntyneet, niin olen aina vienyt kyläkäynneillä perinteisten tuliaisten lisäksi jotain lapsille. Olen lahjonut kummilapset ja tuttavalapset - itse en saa edes syntymäpäiväkorttia tai tekstiviestiä näiltä vanhemmilta. Mutta arvaas vaan mikä HUUTO nousisi, jos minä en jonkun lapsen synttäriä tai joululahjaa muistaisi!!!!
ReplyDeleteEn sano että muistamisen pitäisi olla tiukan vastavuoroisuusperiaatteen mukaista, mutta ei sitä ole kivaa kokea itseään ihan epähenkilöksikään.
En suostu ajattelemaan, että lapseton elämä olisi yhtään sen arvottomamapaa kuin lapsellinenkaan. Tuntuu joskus kuin Suomi olisi vieläkin melkoinen takahikiä, täällä oletetaan kaikkien haluavan elää sitä ihan samanlaista elämää kuin muutkin. Milloinkohan mahtaa tämä maa muuttua, ei varmaan koskaan.
T: Katariina
Mulla on kyllä kans menny usko muutokseen, vähän kaiken suhteen tässä maasssa. Ja mun mielestä se vastavuoroisuus olis ihan jees, joskus olis kiva saada huomiota joko niiltä äideiltä tai niiden lapsilta. Aika harvan "tuoreen" äidin kans voi jutella edes muista asioista kun lapsesta, ja sit selitellään että kun "mulla ei oo aikaa seurata oikein muuta maailmanmenoa".. Miten ne aikoo lapsensa kasvattaa jos ei ole aikaa seurata, millaiseen maailmaan lapsiaan valmentavat? :|
ReplyDeleteYksi juttu joka mua taas tavallaan ärsyttää ovat ne mammat, jotka päivittävät facebookissa VAIN lapsensa kuulumisia! Tulee sellainen olo että hei haloo - onko tämä fb tili SINUN vai sinun 5-vuotiaan tyttäresi/poikasi? Kun _mistään_ muusta ei päivitetä kuin piltin ripuleista tai päiväkodin päättäjäisistä yms. Tulee melkein pelottava tunne, kun niin moni elää vain lapsensa kautta. Sitten kun nuo lapset ovat 15-20 v, niin ottavat tosi rajut irtiotot liian takertuvista vanhemmistaan.
ReplyDeleteAivan. Ja Nihis on kiteyttänyt aiheesta kyllä ihan mahtavasti.. :) http://nihilisko.wordpress.com/2011/05/18/mita-olen-aina-halunnut-sanoa-fbssa/
ReplyDelete