Palkaton omaishoitaja, päivä 5.

PERJANTAI.

Puoli kahdeksalta herään kellonsoittoon. Pitkä päivä edessä, mutta olen toiveikas. Aloitan hiippailemalla pyykkituvalle. Aloitan pyykkirumban joka kestää ilta kahdeksaan. Pesen verhoista lähtien kaiken tekstiilin minkä vaan kykenen.
Syön pari jauhelihapihviä ja annan Sanillekin pari. Lähdemme aamulenkille, lupaan että aikaa on reilusti haistella. Kierrämme n.100m matkan, aikaa kuluu 20 minuuttia. Tapaamme matkalla vieraan koiran, mutta Sania ei oikein kiinnosta. Terrieri kyseessä, ja Sani tervehtii kohteliaasti haistamalla kuonosta, terrieri pyrkii haistelemaan pepusta. Sani ei välitä pepun haistelusta vieraiden kohdalla, vasta parin tapaamiskerran jälkeen se "alentuu" moiseen. Sitä ei ole kielletty koskaan, joten en tiedä miksi se valitsee mielummin kuonokosketuksen. Leikkimään Sani ei ryhdy, joten pahoittelen terrierille ja lenkittäjälleen että Sani on vähän aamukankea. Vitsailemme vähän ja jatkamme lenkkiä. Sani ottaa kaiken irti haistelusta ja riehaantuu kun tulemme rappukäytävään. Tanskandoggihepuli rappukäytävässä ja minä nauran maha kippurassa, ja tietysti Sani riehaantuu lisää. Häntä heiluen Sani haistelee joka huoneen, en tiedä mitä etsii. Ehkä tarkastaa mitä olen saanut aikaan yöllä.

Jatkan siivousta, olohuone on valmis, yksin mattoihin meni uskomattoman paljon aikaa. Keittiö on valmis, kutakuinkin. Leivon täytekakun, pari pullapitkoa ja muffinsseja. Mieheke soittaa että koska kerkeisin hakea hänet. Lupaan soittaa kun lähden. Teen vielä kahta eri makaroonisalaattia ja aion tehdä tuoresalaatin. Siivoan makkaria ja eteistä. Kaikki näyttää olevan mallillaan, kunnes muistan, että parveke on siivoamatta ja vessa pesemättä. Soitan miehekkeelle että paniikki iskee, voiko hän tulla äitinsä kyydillä puoli viiden maissa, täällä on täysi katastrofi vielä päällä. Se sopii hänelle, onneksi.
Parvekkeeseen kuluu tunti. Laitan vessan likoamaan kloriitilla ja painun parvekkeelle; nostelen ritilät ylös, laston kaksi kassillista tikkua ja sahajauhoa, pyyhin, imuroin, puunaan. Kerään tupakantumppeja ja tuhkaa sieltä täältä. Tajuan että patongit pitää paistaa, ja muistan, etten muistanut ostaa niitä. Samoin tomaatit ovat loppuneet.
Ehdin juuri ja juuri saada siivottua ja käytyä suihkussa kun mieheke kävelee sisään. Juuri ja juuri siinä mielessä, että olen pukemassa vaatekomerossa Sanin uikuttaessa oven takana. Päästän Sanin sisään ja samantien kuulen tutun avainten kilinän. Serry juoksee sisään ja haistelee joka paikan. Se pyörii jaloissa kun juttelen anopin kanssa, ja mieheke lähtee hakemaan pappaansa ja patonkeja. Hetken päästä Serry väsähtää ja käy kopillaan kurkkimassa ja vikisee kun koppi on tyhjä. Olen pessyt molempien koirienkin viltit ja tyynyt. Serry päättää lainata Sanin punkkaa ja nukkuu siellä sitten muutaman hetken, kunnes vieraita on sen verran että Serry kipuaa anopin syliin nukkumaan ja vahtimaan outoja ihmisiä pyörätuoleissaan. Katan pöytää ja teen kermavaahdon. Mieheke tulee ja ihastelee kakkua, kuten myöhemmin muutkin vieraat. Vieraita saapuu ja mieheke viihdyttää heitä olohuoneessa. Vien viimeisiä pyykkejä ja haen osan ylöskin. Viikkailen pikaisesti hyllyyn ja lähden hakemaan niitä tomaatteja ja muuta salaattiainesta. Pakkaan miehekkeen lahjan. Migreenipäänsärky alkaa nousta, stressiä, vieraita ihmisiä ja liian vähän unta. Otan särkylääkkeen joka ei tehoa. ostamassani tomaattirasiassa tomaatit ovat mätiä alapuolelta. Pyydän miehekettä kirmaamaan valintatalolle puolestani. Hän käy vaihtamassa tomaatit, avaa rasian siellä kaupassa pyynnöstäni. Saa rahat takaisin ja uuden rasian tilalle. Hyvä. Onneksi asumme lähellä, ei tule kalliiksi. Kysyn miehekkeeltä että eikö hän ihmettele, mihin mahdutin kaiken tavarapaljouden. Hän virnistää minulle ja sanoo että "En, tiedän että sulla on sellasia milla maagisia voimia." Hihitän. Itsestänikin sen tavaramäärän setviminen ja kaiken saaminen kuntoon lähes ajoissa on pieni ihme. Mieheke kääntyy vielä puoleeni ja tuumaa: "No ei, kyllä sä enemmän olet sellainen Matami Mimmi".
Saan salaatin valmiiksi ja mieheke laittaa kahvin valumaan. Miehekkeen isä lähtee jo pois, ei halua jäädä kahville. En nähnyt häntä ollenkaan, välttelemme toisiamme. Tapasin hänet kerran, kättelimme ja esittäydyimme miehekkeen tallin pihassa. Tästä on kaksi vuotta aikaa. Sen jälkeen miehekkeen sisko puhui minusta jotain, en tarkalleen tiedä mitä. Hän mm. haki lähestymiskieltoa minua vastaan ja muuta mukavaa. Turha ehkä sanoakaan, mutta ei mennyt läpi. Valheita ja valheita valheiden perään. Mutta silti teot ovat jättäneet jälkensä; silloin pari vuotta sitten syksyllä isänsä ilmoitti miehekkeelle että minut pitää heittää pihalle. Tarkalleen ottaen itseasiassa mieheke majaili luonani, joten isänsä ilmoitti että mieheke voi palata omaan asuntoonsa ja jättää minut, ja mieluiten samantien. Olin epätoivoinen ja vähällä jättää miehekkeen. En ollut valmis käymään läpi taas yhtä hankalaa suhdetta, jossa toisen osapuolen vanhemmat heittävät kapuloita rattaisiin. Kävin sitten isänsä pihassa ja pyysin että hän kuuntelisi minun versioni tapahtuneesta, sillä en tiedä mitä tämä miehekkeen sisko on puhunut. Ei toiminut, miehekkeen isä karjui suoraa huutoa että "painu helvettiin mun poikani elämästä".
Poistuin paikalta, itkien.
Mieheke katkaisi välit isäänsä, mutta huomasin ajan myötä tämän kaipaavan kuitenkin isäänsä. Pehmittelin hiljalleen anopin kanssa yhteisestä sopimuksesta, ja puolentoista vuoden kuluttua mieheke sitten "antoi anteeksi" ja auttoi isäänsä jossain projektissa. Nyt, puolisen vuotta myöhemmin, he tapaavat melko säännöllisesti. Miehekkeen isän vaimo kuoli hiljattain yllättäin, joten on hyvä, että mieheke oli tukena isälleen. Se vaimo oli ihan mukava ihminen, vaikka lähikaupassa töissä ollessaan viskelikin vaihtorahat äkäisesti pitkin poikin, jotta jouduin niitä noukkimaan pitkin lattioita. Vaahtosin asiasta tuolloin, mutten jaksanut tehdä ilmoitusta kauppiaalle. En tiedä, mitä tämä vainaja oli puhunut sitten minusta, mutta jossain vaiheessa kyllästyin tuohon k-marketin (Eskolanmäki) toimintaan kun ostin sieltä lihaliemikuutioita kun heillä oli kampanjalappusia että "maaliskuun ajan kokeile uusia maggi-lihaliemikuutioita." Kampanja oli näitä "lähetä kuitti ja saat rahat takaisin"-kampanjoita. Niinhän siinä kävi sitten, että kun tutkin lappusta tarkemmin niin kyseessä oli vuoden vanha kampanja. Mutta saivatpa myytyä lihaliemikuutiota. Lisäksi olen ostanut kyseisestä, nyt jo toimintansa lopettaneesta k-marketista pilaantuneita kinkkusuikaleita, paakkuista maitoa ja käyneen vesimelonin. Lihaliemi oli siis se kuuluisa viimeinen niitti, joka katkaisi kamelin selän. Laitoin palautetta keskolle että "johan on uskomatonta meininkiä". Luettelin asiat, ja oletan, etten ole ollut ainoa joka on ollut tyytymätön kohteluun k-marketilla. No, sain kun sainkin kauppiaalta palautteen: "Olemme pahoillamme aiheuttamastamme uskomattomasta meiningistä". Ja se siitä. Otin tämän henkilökohtaisena vittuiluna.
Sen verran kävin vielä k-marketilla että viimeisenä aukiolopäivänä -70% myynnissä kävin onnittelemassa kauppiaspariskuntaa että "No, teillä kerrankin kauppa käy".

Mutta niin, miehekkeen isä siis ei näyttäytynyt minulle, eikä käynyt keittiössä edes päivää sanomassa kun kodissani kävi. Myönnän olevani katkera, mutta onneksi kuitenkin hän tuli, tiesin sen merkitsevät kuitenkin miehekkeelle paljon.
Vieraita kävi n.15kpl, tarjottavat riittivät, paljoa ei jäänyt yli. Keittiöstä päästyäni otin migreenilääkkeen yhdeksän aikaan. Serry halusi nukkumaan, joten laitoimme koppiin tyynyn, vaikkei oma tyynynsä ollutkaan (oma oli vielä kostea..) ja Sanikin painui jo nukkumaan. Itsekin pidin tunnin lepohetken säkkituolissa. Mieheke kävi serkkunsa kanssa saunassa sillä aikaa. Muutama vieras tuli sitten vielä iltaa istumaan, etukäteen sovitusti. Kun sitten viimein siitä tuolista nousin, jalat pettivät alta. Nojailin sitten seiniin hetken.
Vetelin miehekkeen kanssa yhdet verhot kuivumaan. Katselin niitä ja sanoin että "nämä verhot sitten jäävät erossa minulle". Mieheke pysäytti liikeen, katsoi minua ja ilmoitti, että "jaa, ajattelit joskus erota? Minä kyllä ajattelin olla siun kanssa loppuelämän". Naurahdin ja muistelen hetkeä jolloin sain verhot: en oikein tullut toimeen naapureiden kanssa tässä talossa, enkä tiedä, tulenko vieläkään muuta kuin harvojen. Se yksi pariskunta, joka minut otti ystävällisesti vastaan eikä juoruillut, laittoi kämppänsä myyntiin. Odottelin hissiä tullessani lenkiltä Sanin kanssa, ja rouva oli siinä alaalla kantamassa tavaraa autoon. Hän päivitteli tavaransa märää. Hän tuumasi että hänellä on verhojakin enemmän kuin omiksi tarpeiksi, johon kommentoin jotain ettei verhoja koskaan voi olla liikaa. Hän kaivoi laatikostaan eräät verhot, joissa oli vaalean ja tumman ruskeita kukkia ja lehtiä valkoisella pohjalla, vanhaa hyvää kangasta. Juuri makuuhuoneemme väriset.. Hän ojensi niitä minulle ja kysyi, että voisinko keventää hänen muuttotaakkaansa huolimalla verhot, vaikka muistoksi, jos niillä nyt mitään tekee enää. Katselin silmät pyöreänä ja hän tunki verhot käsivarrelleni. Kiittelin vuolaasti ja kiikutin verhot ylös. Mieheke nukkui silloin, ja hänen herättyään kerroin episodista ja ripustimme verhot ikkunaan. Siinä ne olivat vuoden, kunnes tuli aika vaihtaa nyt talveksi tummempaan. Ne verhot tulevat kyllä olemaan vielä ensi kesänä ikkunassa.
Ilta meni ihan hyvin, siivoilin vielä ylimääräiset tuolit pois ja laittelin asitat koneeseen ja keräilin roskat olohuoneesta, makkarista ja keittiöstä. Aamuksi ei jää kun tarjoiluastioiden pesu. Suihkun kautta nukkumaan, tiuku repii kahta. Nukun katkonaisesti, sillä isäni soittelee vuoroin miehekkeen, vuoroin omaan puhelimeeni. Tiedän, ettei hän neljältä aamuyöllä voi haluta mitään hyvää. Näen sekavia unia siitä, miten isäni tekee kuolemaa ja pyytää apua puhelimella, ja kun se vielä viiden aikaan pirisee, en voi estää kyyneleitä. Tiedän, että hän vain jorisee kännisiään, eikä hänellä ole hätää.. Mutta toisaalta, minä olen ainoa jolta hän pyytäisi tosipaikan tullen apua. Hiljennän puhelimen ja yritän vielä nukkua muutaman hetken..

Palkaton omaishoitaja, päivä 4.

TORSTAI.

Olin sitten kuitenkin laittanut kellon soimaan klo 8.00, en kello 9.00 kuten ajattelin. Kuume on noussut, vatsa kramppaa. En taida lähteä kouluun tartuttamaan muita. Luen lehden, siivoilen, hoitelen muutaman netitse hoidettavan pankki- ja virastoasian. Mieheke nukkuu, käyn herättämässä. Aion lähteä käyttämään isääni pankissa ja käyn samalla kaupassa, voisiko hän käyttää koirat? Voisi, kuulema.
Lähdemme isäni kanssa pankkiin ja kauppaan. Käyn ostamassa Valtarin jätski- ja herkkubaarista saeman rintatippoja, josko ne auttaisivat tukkoisuuteen. Isäni käy Tiimarista ostamassa silmälasit, ja pääsen ihailemaan kauppakeskus Manskia, joskin ihmettelen miksen pääse hissillä muualle kun Haloselle. Pois tullessamme ihmettelemme, että tarvitseeko meidän taas mennä Halosen kautta. Menemme etsimään infopistettä ja löydämme upouuden hissin toisesta kohtaa, ja isäni tuumaa että kone on viimein oppinut tekemään hissejä. Käyn vielä Lidlissä ja K-marketissa ja haen postin. Ei mitään uutta. Ostetaan isäni kanssa rahkapersikkapullia ja päätetään keittää päiväkahvit, johan se kellokin on yli puolen päivän.
Valahdetaan kotiin, ja ei, mieheke ei ole tietenkään noussut sängystä. Herättelen ja häädän käyttämään koiria. Muistan ilmoittaa opettajalle etten tule tänään, hän kiittää ilmoituksesta. Ihmettelen hetken, että harva opettaja vaivautuu kiittämään, kunnes muistan että harva opettajakaan vaivautuu ilmoittamaan poissaolostaan, joten ehkä kiittäminen on aiheellista.
Isäni päättää lähteä kolmen aikaan evakkoon kuulema viikonlopuksi, sanoo palailevansa tiistaina. Epäilen suuresti.. Hän haluaisi jättää sirkkelit ja muut paikoilleen, mutta ilmoitan että työpaja puretaan nyt ja kasataan sitten tarvittaessa uudelleen. Hän narisee siitä että aikaa menee, mutta pidän pääni. Täällä juhlitaan perjantaina synttäreitä, ei työpajan lomaviikkoa. Isäni ja mieheke ottavat kamoista osan ja kuskaavat pajalle. Mieheke käy vielä vaihtamassa Serryn talvitakin isompaan kokoon. Serry rakastaa lämmintä takkiaan ja Sania ärsyttää suunnattomasti kun oma puku on vielä varastossa. Käyn hakemassa sen ja nakkaan pesuun viikonloppuna.
Häädän miehekkeen anoppilaan yöksi Serryn kanssa, jotta saan siivota rauhassa. Käymme miehekkeen kanssa prismassa isäni maksettua viimein bensarahat siitä että haimme hänet. Soitamme vielä miehekkeen serkulle että jos hän tulisi auttamaan että saisimme köyden katonrajaan boordiksi ja muutaman hyllyn laitettua. Lupaan miehekkeelle että jos hyllyt saa seinälle, lupaan että olohuone on siisti perjantaiksi. En tiedä, voinko pitää lupaustani.

Siivoilen eteistä, olkkaria ja askartelutarvikelaatikkoa. Mieheke tekee jauhelihapihvejä ja kermakastiketta keitettyjen perunoiden seuraksi. Serkkunsa lupaa heittää miehekkeen äidilleen joten saan lisäaikaa siivoamiseen. He lähtevät yhdeksän aikaan. Säästän muutaman pihvin aamupalaksi ja teen Sanille herkkuaterian. Käytän Sanin iltalenkillä vielä varmuuden vuoksi.

Siivoilen lähes koko yön, matot ovat täynnä sahanpurua ja pieniä tikkuja, kannan jämäpuupaloja pois, tungen hetekkää varastoon, tuuletan patjoja. Kannan kartokia ja pahvia ulos, järjestän työkalut, poimin filtterinpätkiä lattialta, keräilen likaisia astioita, tiskaan niitä, samoin sekä lasten että koirien leluja, keskeneräisiä projekteja, nauloja sieltä täältä, vääntyneitä ja suoria, kasaan vaatteita pestäväksi, irrotan vuodevaatteet isäni makuupaikalta ja päätän pestä tyynyt ja kaikki.. Sani on tyytyväinen tilasta ja puhtaista matoista ja se makoilee siellä täällä murahdellen tyytyväisenä. Sani väsähtää kahden aikaan ja menee punkalleen nukkumaan ja ihmettelee siivousvimmaani. Pidän sitä ennen blogahdus- ja kuulumistenkyttäystauon koneella. Järjestelen vielä jotain, käyn suihkussa ja valahdan sänkyyn makoilemaan aamuyöstä.

Palkaton omaishoitaja, päivä 3.

KESKIVIIKKO.

Kello soi 6.30, mutta herään kuitenkin vasta viittä vaille seitsemän. Olo tuntuu lopen uupuneelta ja kipeältäkin. Kello huutaa seitsemältä muistutusta kirjoista, joten ensitöikseni sängystä noustuani kipitän hakemaan kirjan olohuoneesta ja sujautan kassiin. Seuraavaksi kiskon kuteita niskaan ja viikkaan kuivuneet vaatteet hyllyille ja nakkaan pyykkikorin eteiseen odottelemaan siirtymistään kylppäriin. Maha on sekaisin, jotenkin tuntuu että olo ei ole normaali, mutta ehkä se on stressiä. Ehkä alkavaa mahahaavaa, ehkä jotain muuta. Ehkä mielikuvitukseni tuotetta? Muistan yllättäin vesikatkon joka alkaa kahdeksalta. Arvelen etteivät mieheke ja isä ole sitä muistaneet, joten tökkään vettä vedenkeittimeen ja kannuun, sekä muutamaan astiaan jotta koirille saa veden, kupit kun olivat yöllä pesussa. Jätän vielä lapun, että varmasti muistavat eivätkä mene ensimmäisenä kaatelemaan vesiä viemäriin.
En jaksa kuoria porkkanoita, joten otan riskin ja kokeilen josko valintatalo olisi avannut ovensa seitsemältä. Onhan se, ja mukaan tarttuu tomaatteja, rahkaa ja miniporkkanoita.
Koulupäivä menee hyvin, oikeastaan rentouttavasti, joskaan en ymmärrä, miksi ihmisiä koko ajan opetetaan googlettamaan tietoa.. Eikö olisi parempi vaikka testata, osataanko sitä tietoa hakea. Enkä oikein ymmärrä miten ympäristönhoitoon liittyy sekään, osaako tehdä sähkövertailuja tai selvittää kiinteistöveron määrän. Ei minun kaikkea tarvitsekaan ymmärtää, riittää kun tekee? Opettajat pitävät käsikirjasta, ottavat nimen ylös ja suunnittelevat ottavansa ykkösille oppikirjaksi. Miten minulla on sellainen olo että opettajille ryhmämme on tyyppiä "kunhan päästään tästä eroon niin hyvin menee"?
Ruokatunnin aikaan postista soitetaan. Pahoitellaan asiaa, taas. Sama ihminenhän sieltä soittelee kun viimeksikin, ja muistaa tapaukseni hyvinkin. Sovimme että hän soittaa työtaistelun jälkeen uudestaan ja sitten he alkavat kirjata ylös lähetyksien päivämääriä selvittääkseen että missä mättää. Olen skeptinen kaiken suhteen tätä nykyä, mikään ei oikein onnistu.

Kahden jälkeen pääsemme pois pari tuntia aikaisemmin, opettaja ei jaksa opettaa enempää. Käytän hyväkseni ja päätän nukkua päikkärit kurvailtuani sosiaalitoimiston kautta kotiin. Sossun lähellä ei ole juuri parkkipaikkoja, enkä jaksa kävellä, joten kiskaisen autolla suoraan oven eteen, juoksen sullomaan kuoren joka juuri ja juuri mahtuu, postiluukusta sisään. Se siitä. Kotiin nukkumaan, kiitos. Mieheke heräileekin kun hänelle tulee juuri sopivasti kaveri käymään, joten saan lojua ylhäisessä yksinäisyydessäni kahden karvapäällysteisen lämpöpatterin kanssa sängyssä lähes kaksi tuntia. Ennen nukahtamistani mieheke kertoo oksennelleensa. Uskon sen johtuvan tästä hygieniatasosta, mutta hän väittää että maksalaatikko oli huonona.

Herättyäni kurkkaan koneelle ja onnittelen äitiäni puhelimessa luettuani että hän on aloittanut kuntoilun, Soitan systerillekin ja surffailen hetken. Isäni aloittaa oksentelun, väittää että se johtuu vain siitä että hän on niellyt limaa niin paljon. Hän ei ole koskenut maksalaatikkoon.
Mieheke lähtee viiden maissa isälleen ja siitä ammattiliittonsa syyskokoukseen. Päätän sillä aikaa panna hösseliksi. Pesen makuuhuoneen ikkunat ja pesen kukkalautaset. Lähden puistelemaan verhot ulos, parvekkeella se on mahdotonta, siellä on sahanpurua. Törmään ulkona pizzalähettiin ja jätän todennäköisesti kuolavanan jälkeeni. Sekä pizzalähetin ulkonäön että kuljettamansa herkullisentuoksuisen pizzan takia. Viskelen verhojani miten sattuu, ehkä se näyttää siltä että yritän tanssia Valliloitteni kanssa jotain monimutkaista vatsatanssia.. Pizzalähetti väläyttää hymyn ja karkaa hissiin ennenkuin ehdin varastaa pizzan. Sen sijaan mietin hänen autonsa varastamista. Miten ne uskaltavat jättää avaimet lukkoon ja auton käyntiin? Vai onko täälläpäin sanaton sopimus ettei pizzalähettien autoja nyysitä?
Kietoudun verhoihini vielä siinäkin vaiheessa kun lähetti tulee ulos ja kaasuttelee karkuun. No, ainakin se mies tekee töitä, vaikka on ulkomaalainen. Juuri tänään en ymmärrä rasismia, sillä en ole hetkeen nähnyt työtöntä ulkomaalaista, mutta paljonkin työttömiä suomalaisia. Ja töitähän on, niistä ei vaan pidä nirsoilla.
Ripustan ne verhot, siivoilen lattiaa, toivon ettei kiinanruusu tiputa nuppuaan vaikka siirsin sitä, lakkaan listoja, imuroin makuuhuonetta ja siirryn keittiöön. Mieheke tulee kotiin, kello on kahdeksan pintoja. Pyyhin hiutalerasioista rasvaisia sormenjälkiä ja suljen kansia. Olen vuosia sitten sattuneen riisihäröepisodin jälkeen pitänyt hiutaleet ja jauhot muovisissa rasioissa. Mitä järkeä niissä on, jos niitä pitää auki? Sen verran lipsahtaa että mannaryyneja lävähtää maahan pari desia, joten imuroin sitten keittiön kokonaan. Mieheke ripustaa toiset verhot makkariin ja minä alan tehdä ruokaa. Mussakaksi sanottiin kersana, oikealta nimeltään varmaan vaan jauheliha-perunasoselaatikko.
Mieheke soittaa anopille ilmoittaakseen että superloonipatjasta ei lähde haju, joten se on kaatopaikkakamaa. Anoppi ihmettelee että miten se voi haista. Minä en; se on ollut hänen entisen koiransa patjana ja anoppi polttaa sisällä. Tein siis turhaa työtä. Mieheke kantaa patjan roskikseen. Samoin mädäntyneen puisen suojaruukun samalla kun käy ostamassa ruispaloja valintatalosta. Kätevää kun se on kymmeneen asti auki. Muuten olisin aamupalatta huomenna, huomasin nimittäin että ensimmäistä kertaa vuosiin on tilanne, että kaikki puurohiutaleetkin ovat loppuneet.
Kolmannen kerran hänen pitää lähteä ulos kun Serry pyytää pihalle. Käyttäähän hän, mutta kun lähtiessä sorahtaa se "voi jumalauta" suupielestä, niin Serryhän käy pissillä ja juoksee takaisin sisälle. Katselen sitä kiemurtelua puoli minuuttia ja lähden pihalle molempien koirien kanssa. Serry käy kakallakin, hätä oli kova.
Mielenosoituksellisesti kerään pöydällä lojuvat lehdet pinoon miehekkeen paikalle ja tökkään lautasen pinon päälle. Mieheke syömään tullessaan ottaa lehtipinon ja kantaa sen pyykkikoriin, koska kukaan ei ole jaksanut tyhjentää, edelleenkään, lehtikeräystä.
Nousemme pöydästä, mieheke tökkää vuuan likoamaan ja painelee koneelle. Isäni painelee nukkumaan, kello on kuitenkin jo yli yksitoista. Itse jään siivoamaan, vaihteeksi, keittiötä. Täytän tiskikoneen ja pyyhin pöydän, annan vuuan hetken liota ja hankaan sitten enimmät pois ja tyrkkään vuuankin koneeseen.
Onneksi huomenna pitää mennä kouluun vasta kahdeksitoista, saan nukkua ainakin yhdeksään, eikä minulla ole kiire minnekään. Isäni höpötti aiemmin että lähtee perjantai-aamuna evakkoon pyhiksi ja palaa sitten seuraavalla viikolla. Saa nähdä miten sujuu viikonloppu rauhassa.. Mahtaako sitä enää kahdestaan osata ollakaan?
Mahassa kiertää, tuntuu että itsekin voisin oksentaa. Isäni käy hörppimässä yskänlääkettä, joka on suhteellisen lopussa. Kouvolan "päivystävä apteekki" on kyllä vitsi. Päivystystäkö se on, että kaikki menevät kiinni kahdeksalta illalla? Mielestäni päivystävä apteekki saisi olla auki vähintään yhdeksään, mieluiten kymmeneen. Jyväskylän yliopiston apteekki päivystää muistaakseni joka päivä yhteentoista asti illalla. Joskus pitempäänkin. Suosittelen kyllä tännekin, mutta eihän meille tänne mitään yliopiston apteekkia saa, vaikka onhan täällä se käännöstieteen laitos tai jotain. Vai onkohan enää, yliopisto-kyltti oli poistunut viimeksi kun ohi ajoin..
Torstaina ainakin aion salille, joskin pitäisi siivota, tehdä kakkupohja, ja ties mitä muuta.

Mieheke valuu nukkumaan puoli kahdentoista aikaan, itse käyn vielä koneella kurkkimassa mailit ja kirjoittamassa blogia. Käväisen vielä pikaisesti suihkussa ja luen muutaman luvun.
Isäni heräilee vähän väliä yskäänsä ja käy ottamassa yskänlääkettä. Ja tietysti jättää valot palamaan, joka kerta. Ja minä sitten nousen ja käyn sammuttamassa. Luulisi aikuisen ihmisen osaavan, mutta kun ei. Kolmen aikaan saan viimein unenpäästä kiinni. Hyvää yötä.

Palkaton omaishoitaja, päivä 2.

TIISTAI:

6.30 ja herätys. Pää on täynnä kaikenlaista joutavaa ja muistettavaa. Pitää muistaa etsiä kirja, jota pitää mainostaa opettajille; "kestävän kehityksen käsikirja". Miksei näillä ole mitään kirjoja koulussa, pysyisi itse edes vähän kärryillä että missä mennään.. Unohdan kirjan kuitenkin.
Juoksen pyykkituvalle hakemaan yön yli kuivuneet pyykit koriin ja kotiin. Narinaa tuskin tulee, seuraava pyykkivuoro kun alkaa vasta aamukahdeksalta. Heitän pyykit korissa vaatekomeron perälle, viikkaan kun kerkiän.
Aamupala ei maistu, mutta kuorin kolme porkkanaa ja otan pari mandariinia kouluun. Ja batterytölkin, josko päivästä selviäisi sen voimin hengissä.
Autossa kuuntelen poppista ja fiilistelen. Kotona ei oikein voi kuunnella omanlaistaan musiikkia, muut kun eivät sitä siedä. En tiedä, miksi minun pitää ajatella muita, eivät muut useinkaan ajattele minua. Mutta niin, onneksi on automatkat. 30km aikana kerkeää kuunnella ihan hyvin herättävää musiikkia ja virkistyä koulupäivää varten. Mikä parasta, saa ajella ikkuna raollaan ja auto viileänä. Luxusta. Mieheke haluaa aina tappaa kuumuuteen kun ajelemme jonnekin.

Saavun koululle. Rouskuttelen porkkanaa opettajaa odotellessani.
Poistun koululta 4 minuuttia saapumiseni jälkeen etätehtävä kädessä, opettaja on sairastunut. Tehtävä käskee selvittämään netin avulla mitä ovat raskasmetallit. Onko pakko käyttää nettiä jos ei jaksa? Päätän kuitenkin tehdä tehtävän, sitten joskus, ennen ensi tiistaita.
Masentaa hiukan, tuli ajeltua tänne asti. Miksi? Miksi ei voi käyttää olemassaolevaa tekniikkaa hyödykseen ja heittää oppilaille tekstiviestiä tai sähköpostia? Miksi pitää ajattaa koululle asti kuuntelemaan että seuraavia tunteja ei ole? En voi käsittää. Eikö oppilaiden vähillä tuloilla ole mitään merkitystä? Eikö voisi heittää sen tekstarin ja oppilaat säästäisivät bensoissa ja bussilipuissa ja millä nyt kukakin kulkee. Bussilla voi olla turhauttavaa päästä pois, uskoisin.
Käytän ajoajan hyväkseni ja soistan äidille. Pahoittelen tiuskimistani sunnuntai-iltana, ja äiti myöntää itkeneensä kun olin ilkeä enkä huomioinut että hän voi soittaa vain sunnuntaisin kun puhelut ovat halvempia. Juttelemme niitä näitä 45 minuutin ajan, ja ajelen postille. Olotila on jotain vittuuntuneen ja huvittuneen välimaastosta.
Haen postin ja käyn samalla kaupassa. Löydän ilokseni meetvurstia joka on merkiltään "maistuva". Se on hk:n kotimainen meetvursti, jonka hk ilmeisesti lakkautti kun ei enää hyllyissä ole. Pääasia että on, vaikka toisen merkkisenä, sillä mieheni ei oikein muita meetvursteja syö. Se on hiukan ruokavammainen monen asian suhteen.. Juustoja hän ei käytä ollenkaan, punajuurta hän ei voi syödää, puuroista menee vain ruispuuro ja muutakin jota en oikeastaan jaksa ajatella ollenkaan. Ajan kotiin, kello on yhdeksän. Availen kirjeet huomatakseni että laskuja on maksamatta, laskuja on saapumatta perille ja laskuja saapuu perille sen verran myöhässä että eräpäiväkin on näemmä mennyt. Vitutuskäyrä nousee huvittuneisuuden ohi ja rankasti. Eikun puhelimeen, kun se sentään vielä toimii, vaikkei puhelinlaskuja näykään. Soitan vakuutusyhtiöön ja saan lisää maksuaikaa. Soitan postille, ja jonottelen yli 5 minuuttia. Jonotusaika on maksullinen. Aloitan puhelun ilmoittamalla että tämä puhelimessa jonottaminen on tullut maksamaan jo neljä euroa, joten alan olla suht vittuuntunut. Avaudun postin kulkemattomuudesta, ja virkailija lupaa laittaa viestiä jakelun puolelle. Sanon, että se ei auta, sinne on oltu yhteydessä jo vaikka kuinka monta kertaa. Postivirkailija lupaa että tällä kertaa soittaa ihan esimies, vaikka olen sitä mieltä että niin teki edelliselläkin kerralla. Päätämme puhelun kuitenkin siihen, en osaa vaatia enempää kun en turhautuneena tiedä ketä syyttäisin postin takkuilusta. Pari päivä sinne tai tänne, mutta kun postit ovat matkalla parhaillaan pari viikkoa.
Seuraavaksi uhrikseni joutuu k1-katsastajat. Aloitan puheluni purkamalla agressiotani: "Vittuiletteko te tietoisesti asiakkaille?" Syvää hiljaisuutta ja kysymys että mitä tarkoitan. Selitän, että he antavat minulle 10 euron alennuskupongin siinä vaiheessa kun auton katsastusaika on jo umpeutunut, ja olen käyttänyt autoni jo muualla. Että onko tämä 10 euron alennus vittuilua vai ovatko he vaan nirsoja asiakkaidensa suhteen, eikö minun rahani kelpaa?
Saan selitystä miten kaikki heidän markkinointinsa hoidetaan keskitetysti toiselta paikkakunnalta, ja että he ovat pahoillaan, ja voin toki käyttää kupongin taloutemme toiseen autoon, joka minulla saattaa olla. Tai vaikka ensi vuonna sitten. Kysyn, aikovatko he ensivuonnakin lähettää kupongin myöhässä. Asiakaspalvelija on vaikeana ja lupaa laittaa asiaa eteenpäin markkinoinnille. Ilmoitan loppuyhteenvetona että enemmän se heiltä on pois kun asiakkailta, jos ei kiinnosta mainostaa ajoissa.
Kaipaan lepotaukoa ja meuhkaan vaihteeksi ircissä ja kurkkaan sähköpostit.
Joku onneton varusmies on varastanut rynkyn ja lähtenyt kovat piipussa säntäilemään pitkin metsiä. Niin, lähtisin minäkin, jos olisi se rynkky. Näin Kouvola saa sekaisin kaikki ihmiset, varusmiehestä vaariin.
Jatkan soittokierrostani ulosottoon ja pankkiin, ja yritän kasailla ajatuksissani toimeentulotukihakemusta. Jotenkin sekin tuntuu ylivoimaiselta tehtävältä. Mieheke nukkuu, joten käytän sitten koirat ulkona.
Soitan pelastusarmeijaan äitini inspiroimana. Jos sieltä vaikka jotain liikenisi. Vaan kun ei, seuraavat avustukset ovat jaossa jouluna sitten, ja niihinhän meillä se 800 euron tuloraja rikkoontuu, ainakin teoriassa, joten ei sieltä sitten mitään heru. Itkettää.
Istun koneella lamaantuneena ja apaattisena kun miehekkeen herätyskello soi. Kuuntelen kaksi herätystä ja käyn vaimentamassa koko rakkineen, kun ei kerran mieheke halua herätä. Istun koneella, blogahdan. Isäni sirkkelöi ovi auki, joten sahanpurua ja puupölyä leijuu ilmassa enemmän kuin eu-direktiivit sallivat. En edes halua ajatella miten saan parvekkeen siistiksi perjantaihin mennessä. Tai kaiken pölyn sisältä pois. Eritoten tummasta olohuoneesta. Alan harkitsemaan kotitalousvähennyksien selvittelyä, mutta sekin tuntuu ylivoimaiselta. Isäni menee nukkumaan puoli kahdentoista aikaan, enkä oikein itsekään keksi sen parempaa tekemistä. Käyn keittiössä ottamassa leivontakulhon pois kaapista, sillä se on siellä puhtaiden lautasten päällä, hiukkasen huuhdeltu kulho. En jaksa narista, olen narissut aiemminkin, jolloin minulle kerrottiin että ennen ruisleipätaikinassa pidettiin juuri joka kuivatettiin puuastian pohjalle. En oikein usko että muovikulho ja sämpylätaikina vehnäjauhosta ajavat saman asian. Pesen kulhon ja tökkään kaappiin, nostan aamun pöydällä olleen pehmenneen juuston ja margariinin kaappiin, enkä voi ymmärtää, miten aikuinen mies ei voi huolehtia mistään hygieniasta. Syön pari sämpylää meetvurstilla ja avaan uuden juustopaketin. En halua eltaantunutta juustoa leivälleni. Selailen sämpylöidessäni Kouvolan sanomia ja olen kiitollinen miehekkeen papalle joka tilasi sen lahjaksi. Pysyn edes jotenkin mukana nykyisen asuinpaikkani asioista kun sillon tällön silmäilen lehden läpi. Florapaketti on taas loppu. Hiiva, jonka varasin pullaan jota aioin leipoa miehekkeen synttäreille, on kulutettu sämpylöihin. Ja jauhot ovat loppu. Kaikki tuntuu loppuvan. Paitsi vitutus, katkeroituminen ja kärsimys.
Kello on yli kahdentoista, joten kokeilen herätellä miehekettä. Ei onnistu. Tuntuu olevan ihan pökerryksissä, joten päätän kaivaa ne mandariinit repusta ja luen muutaman luvun. Väsähdän ja päätän itsekin nukahtaa. Havahdun miehekkeen herätessä yhden jälkeen, mutta koomailen vielä tunnin verran sängyssä.
Nousen ja hiippailen siivoamaan keittiötä. Raivailen vähän eteistäkin ja tajuan unohtaneeni lehtikeräyksen. Pitäisi viedä, mieheke ei varmasti saa aikaiseksi. En kuitenkaan jaksa, ja päätän tuulettua hiukkasen ennen peli-illan alkua. Lähden kuntoilemaan miehekkeen jäädessä kotiin lukemaan. Pyydän että voisi sillä aikaa ripustaa pyykit koneesta kuivumaan. Painun salille, chiballiin ja ladyjamiin, joka yllättäen muuttuikin zumbaksi. Olimme koeryhmä, ja hyvin se meni. Ensi viikosta lähtien alkaa ladyjamin ohella zumbatunnit. Olen koukussa.
Lähden ajamaan kotiin ja muistan vasta puolessa matkassa että minun piti napata postin pihasta kaveri mukaan peli-iltaan. Eikun auto ympäri ja palaan lähtöpisteeseen. Nappaan kaverin mukaan, pahoittelen sitä että aivoni ovat jossain ihan muualla, ja ajelemme meille.
Peli-ilta sujuu hyvin, joskin aloitan sen syömällä pari ruispalaa juustolla ja metukalla. Isäni paistaa lettuja, eikä jaksa käyttää maitojauhetta vaan tavallista punaista maitoa, joten nyt sitten on maitokin loppu, eikä mieheke voi syödä lettuja kun muutaman, sillä maito saa mahan sekaisin. Mieheke päättää lähteä peli-illan jälkeen yötankkaukselle venäjälle.
Huomaan että pyykit ovat edelleen koneessa, joten ripustan ne kuivumaan. Mieheke tulee kysymään viimeistä paitaa ripustaessani, että voiko hän auttaa. Ojennan paidan ja hän ripustaa sen kuivumaan. Olen tyytyväinen avusta ja ärsyyntynyt tekemättömyydestä yhtä aikaa. Astianpesukoneen hän on kuitenkin tänään tyhjentänyt. Muistutan että suihkussakin saa käydä, ja puhtaita vaatteita on. Viimeksi perjantaina saunasta tullessaan hän yritti vetää likaisia vaatteita päälleen. Sain hepulin. Aina kun peseydytään, vaihdetaan vaatteet. Puhtaat.

Mieheke lähtee venäjälle ja isäni patistaa minua "tekemään jotain". Petsilakkaan listoja ja pyörylöitä ja maalaan pari listaa. Kamalaa jälkeä kun ei kukaan jaksa hioa listoja, ja minä itse en oikein voi, nenäni vuotaa verta harva se päivä, joten puupöly todennäköisesti räjäyttäisi nenäni. Isäni haluaa jättää pensselin tärpättiin likomaan, kuulema auttaa hänen tukkoiseen nenäänsä. Närkästyn hieman, ja ajattelen koirien hajuaistia. Isäni tuumaa että tärpätti on lääke. En jaksa väittää vastaan, päätäni särkee joka tapauksessa.
Siivoilen vielä vähän ja käytän koirat ulkona. Isäni meni nukkumaan puoli kymmeneltä, joten en oikein voi kolistellakaan mitään erityistä. Nukuttaisi kyllä, mutta mahassa tuntuu kiertävän, joten päätän leväyttää keittiön pöydälle toimeentulotukihakemuksen liitteitä ja setviä sen urakan läpi. Siinä vierähtää reilu tunti, mutta hakemus on ainakin tehty. Muutama resepti on hukassa sillä viimeksi kun lääkkeitä piti hakea, sen teki mieheke. Jostain syystä reseptit eivät ole palautuneet paikoilleen. Tekstaan miehekkeelle, eikä hän tiedä missä ne ovat. En jaksa hätääntyä, vaikka jonkinlainen paniikki nostaakin päätään. En saa uusittua niitä "noin vain" ja lääkkeet ovat niitä mitä tarvitsen päivittäin. Minulla on niitä enää noin kahdeksi viikoksi, joten kaksi viikkoa aikaa löytää se resepti. Pistetään korvan taakse ja etsitään.
Pitäisi nyt vaan jaksaa viedä sossulle se hakemus, käydä iltalukiolla, käydä pankissa ja kirjoittaa edes joku kirje kirjeystävilleni ennenkuin he unohtavat olemassaoloni. Ehkä joskus, nyt ei ainakaan jaksa.

Luen muutaman luvun ja ramppaan vessassa. Tämä toistuu muutamaan otteeseen, mahassa kiertää. Toivottavasti tämä ei ole mahatautia, sillä haluan oikeasti kouluun. Koulu on pakopaikka.
Viimein luovutan ja nukahdan. Mieheke laittaa tekstiviestiä että menee vielä tallin kautta, käy lisäämässä jarrunestettä. En jaksa vastata, vaivun takaisin uneen, enkä havahdu ennenkuin hän kömpii peiton alle ja havaitsen pesuaineen tuoksun. Mietin tyytyväisenä että hän kävi suihkussa, ja vielä lähes käskemättä, ja nukun loppuyön hyvin.

Palkaton omaishoitaja, päivä 1.

MAANANTAI.

Herään kello 6.30, kuten tavallisestikin kouluaamuina. Jotenkin tuntuu että syysloman jälkeen on vielä väsyneempi kuin koulupäivinä, sillä lomaviikkohan pitäisi panostaa rentoutumiseen. Ehkä muut tekevätkin niin, mutta minä olen tapellut koko lomaviikon. Tietysti sain oman lopputilini syyskuun lopulla kun päätin lähteä opiskelemaan. Oletin, että kyllä sitä rahaa jossain vaiheessa tulee, kun kerran olen saanut oikeuden opiskella sillä ansiosidonnaisellani, kiitos vuoden alusta voimaantulleen uuden lain. Minun kannaltani se on pelastus; saan jatkaa keskeytyneitä opiskelujani ilman että minun, aikuisen ihmisen, tarvitsee sitkutella parin satasen opintotuella. Ehkä kerran elämässäni vien jotain loppuun.. Mutta en suinkaan odottanut, että minun pitäisi odottaa 4 viikkoa että saisin edes viedä lapun, ja sitten se 6 viikkoa käsittelyaikaa vielä päälle. Ja sitten se puoli viikkoa päätöksestä siihen päivään kun rahat ovat tilillä, se tekee vähintään 11vkoa ilman rahaa. Tiukkaa tekee. Sossuhan sanoo että voi voi, tietysti. Kokeillaan silti, jos sitä kerkeää kirjoitella toimeentulohakemuksen piakkoin. Alunperin ei ollut hätää, sillä oletin että avopuolisollani on edellen tuloja, hän kun saa sen eläkkeen, jota nimitetään "kuntoutustueksi". Mitään kuntoutusta ei kuitenkaan ole ollut, ellei lasketa 3 viikon välein sairaanhoitajalla jutustelemassa käyntiä. Ja lääkkeitä, tietysti. Psyykelääkkeitä, tai oikeastaan psykoosilääkkeitä. Lääkityksellä pompoteltiin aluksi vaikka kuinka, ja sen jälkeen sitten laitettiin sitten vahvanlaatuinen nukuttava lääkitys.
Vuosi sitten tilanne oli niin paha, että miehekkeelle anottiin sairaalajaksoa, ja siellähän se muutaman kuukauden makoilikin. Kauniit olivat lupaukset sairaalajakson jälkeen kuntoutumisesta, kun luvattiin että saa uimahallikäyntejä ja terapiaa jos jonkinlaista. Karu totuus iski sitten myöhemmin; ei sellaisia saa, ei tässä kaupungissa ainakaan. Joten jäätiin tyhjän päälle, missä on sitten leijuttu viimeinen vuosi. Se hyvä puoli sairaalajaksosta on kuitenkin, että saatiin niille lääkkeille korvaavuus. Enää maksaa alle kympin kuussa, sertralinia ja zyprexaa menee. Omiin lääkkeisiini minulla ei ole varaa, joten jääköön syömättä. Kalliita ovat perkeleet.
Kuorin evääkseni 4 porkkanaa, sillä vaikka saisinkin koululta ilmaisen ruuan, en ole vielä uskaltanut mennä ruokalaan. Liian vieras paikka, liian vieras tilanne, liikaa ihmisiä. Jos olisi joku jonka kanssa, niin sitten ehkä.. Mutta ei ryhmässä, ei yksin. Ehkä sitten joskus, kun on vähemmän stressiä, niin voitan pelkoni. Ehkä. Mutta en vielä. Siksi jään ruokatunniksi luokkaan lukemaan jotain ja popsin eväitä. Porkkanat ovat hyviä ja säilyviä. Pakkaan ne muovipussiin ja reppuuni. Isäni lähtee tupakalle. Hän on ollut meillä viimeiset neljä viikkoa saatuaan jonkinasteisen halvauskohtauksen. Hän on vuosia ollut alkoholisti, joka asuu teltassa ulkona. Välillä hän asustelee jonkun luona tehden jotain pieniä hommia, hän kun on käsistään kätevä. Nyt on minun vuoroni, elättää häntä ruuassa ja muussa, vai pitäisikö sanoa että olen etuoikeutettu, kun isäni tulee tänne ja saamme viettää isä-tytär-laatuaikaa? Ehkä olenkin, en vain osaa arvostaa sitä, vielä. Paitsi niitä asioita mitä isäni touhuaa.. Hän on saanut nyt jo rampana neljän viikon aikana enemmän kunnostettua kämppää kuin näennäisesti terve miehekkeeni, joka ei vaan jaksa. Ei laiskuuttaan, vaan sairauttaan. Psykoosi. Masennus. Työperäinen uupumus. Vaativa persoonallisuus.. Mikä vaativa..? En käsitä. Rahaa kuluu paljon, mutta rahaa ei ole.
En oikein osaa syödä aamulla, mutta tarvitsen kuitenkin hieman sokeria, joten nappaan mandariinin pohdintojeni keskellä. Kuntoutustuesta tuli hylkäävä päätös viime viikolla, joten rahaa ei tule miehekkeellekään. Nyt pitää hakea sitten työkokeiluun, minne oletin hänen jo hakeneen silloin pari kuukautta sitten kun sai alustavan myöntävän päätöksen. Ei hakenut. Eikä kuulema ole hoitajan tehtävä katsoa että hän hakee, joten se jäi minun tehtäväkseni sitten. Kävimmekin aiheesta samantien työkkärissä kyselemässä ja aikoja varailtiin. Kuuntelin työvoimavirkailijan vittuilua miehelleni; hänen pitäisi mennä nyt Tiimariin ostamaan kansio, johon paperit saa suorana ja hyvänä pysymään, ja ostaa siihen välilehtiä että lajittelee kaikki paperit kuntoon. Meinasin räjähtää kolmesta syystä; 1. Kuvitteleeko hän etten ole tuota yrittänyt tolkuttaa? 2. Kuvitteleeko hän että viimeisiä rahoja laitetaan mihinkään kansioon? 3. Kuvitteleeko hän, että ihminen, joka ei jaksa peseytyä kuin kerran viikossa eikä kykene hoitamaan virastoasioita ajallaan, todellakin jaksaa nyhvätä lajittelemassa paperilappusia kansioon...??
No, onneksi miehellekin saadaan täksi ajaksi ansiosidonnainen. Valitusta hylkäävästä kuntoutustukipäätöksestä pitäisi tehdä, mutta minä en jaksa. Olen tapellut valituksen tekemistä vastaan, koska siitä seuraa sitten taas takaisinperintää ja luojatiesmitä. Hyvä se on pomputella, ei kenenkään tarvitse tätä minun arkeani kokea ja repiä sitä jaksamista jostain ihmeestä.
Isäni palaa tupakalta ja vinoilee mandariinit nähdessään että jos vetelee neljä porkkanaa, tarvitseeko siihen vielä kolmea mandariinia. Kiukustun, mutta ilmoitan vaan että 8 tunnin päivä neljän porkkanan ja kahden mandariinin eväillä tuskin olen vaarassa ainakaan kovin paljoa enää lihota. Joskus toivoisin kannustusta hieman, onhan tässä tullut pudotettua 12 kiloa vuoden aikana, mutta eipä se mihinkään näy, vaa'assa vain. Eikä tunnukaan sen paremmin, vielä 70 kiloa pois niin sitten olisi hyvä. Sitä odotellessa, ehkä sitten ruumisarkussa hiljalleen.

Ajelen kouluun, isäni lähtee käyttämään isompaa koiraa ulkona. Olen sitä mieltä ettei kannattaisi, vaan että isommankin koiran pitäisi odotella heräämistään kunnes mieheke herää, jottei se tottuisi näihin aamuherätyksiin. Minä en jaksa koiria aamuisin käyttää, vaan se on miehekkeen tehtävä. Siihen hän vielä kykenee. Sitten kun ei kykene, minä en enää kykene tähän suhteeseen. Toivottavasti Sani ei liiaksi totu näihin aamuheräämisiin.
Tiedän, että isäni leipoo sämpylöitä. Hän leipoo joka aamu. Ja pelkästä venhäjauhosta. En saisi syödä niitä juurikaan, sillä vehnä ja hiiva saavat hiivan rehottamaan. Lääkärit eivät kuulema usko hiivasyndroomaan juurikaan, mutta kyllä se minulla ainakin tuntuu ihan oikea sairaus olevan. Ainakin oireet helpottavat kun välttelen mokomaa vehnämössöä. Mutta isäni mielestä se on terveellistä, joten meillä eletään vehnällä, suolalla ja rasvalla. Ja se jos mikä kuluttaa rahaa. Voita on neljän viikon aikana kulunut normaalin yhden tai puolentoista sijaan 3 pakettia, flora-margariinia 6 pakettia, (normaalisti käytän yksin flooraa ja paketti kestää minulla kolmisen kuukautta kunnes sulatan jämät koirille ruuan sekaan kun se uhkaa vanheta..) ja leivontamargariinia puolitoista kiloa, sokeria 3kg, vehnäjauhoja normaalin 2kg:n sijasta 14kg. Enkä edes jaksa luetella kaikkea muuta. Rahat ovat lopussa, ei tässä mitään voi. Onneksi diakonilta sai ruoka-avustusta, mutta aika heikkoahan se on sekin vielä.
Saa nähdä, viitsiikö isäni tänään tehdä lattialistoja ja ovilistoja. Meillä olisi tallilla mahdollisuus sirkkelöidä, mutta hän haluaa tehdä sen parvekkeella. En tiedä kummasta syystä, siitä että saamme häädön metelin takia tai kaiken sen puupölyn vähintään, vaiko siksi, että minulle olisi mahdollisimman vaikea hengittää kotona, kun olen sille puupölylle allerginen. Tuntemattomia ovat kulkuri-isäni tiet ja motiivit.

Saavun koululle imemään oppia aivoihini. Toivon samalla salaa viisastuvani edes jossain määrin, jotta tietäisin, miten tämä elämä pitäisi järjestää jotta toimisi. En vielä tiedä, kaikki valinnat tuntuvat vain olevan vääriä, huolimatta millä perustein niitä teen. Laitan puoli kahdeltatoista viestiä isälle että herättää miehekkeen käyttämään pienemmän koiran, Serryn, ulkona. Ja muutenkin ehkä heräilemään..
Kukaan ei muistanut infota minua tulevasta iltapäivän marenarium-retkestä, joten lähtö tulee täysin varoittamatta. Onneksi koulu maksaa matkat ja liput, ei minulla rahaa olisikaan ollut. Laitan mms-viestin kalasta miehekkeelle puoli kolmelta ja pyydän laittamaan perunoita ja tekemään makkarakastiketta, lisään että tulen kotiin puoli neljän jälkeen. Vastauskin tulee samantien viestillä; "joo".
Tulen kotiin neljältä, haettuani postit. Jakelun keskeytyksen, tai oikeammin poste restante -osoitteenmuutoksen takia haen postit valintatalolta. Ei kuulema ole mitään tullut, joten se siitä. Kotona huomaan miehekkeen nukkuvan, joten tyydyn syömään pari vehnäsämpylää. Käyn kivahtamassa miehekkeelle herätystä, ei tapahdu. Isäni kieltää olevansa kipeänä, sanoo että nokka vuotaa kun on tulossa allergiseksi koirille. En usko, pätkääkään. Sämpylöinnin jälkeen lähden alakertaan pyykille. Anoppi lahjoitti Sanille superloonipatjan että on pehmeämpi ja lämpimämpi nukkua kuin säkkituolissa. Patja haisee järkyttävälle, joten se on pestävä. Pesen samalla omalla ja talonyhtiön koneella pyykkiä, yhteensä kolme koneellista. Patjan liotessa käyn kivahtamassa miehekkeelle että ellei nyt nouse, niin en ole paikalla katsomassa myöhempiä nousemisia. Ylösnousemus tapahtuu.
Istutan hänet keittiön pöydän ääreen, isäni pakenee tupakalle. Mieheke kaivautuu kirjan kanssa syvemmälle tuoliin kun saarnaan, että minun jaksamiseni on lopuillaan. Hän väittää olleensa tänään kuitenkin hereillä sen aikaa että kävi tallilla hakemassa isälleni sirkkelin ja käytti koirat. Arvioin siihen kuluneen alle 2 tuntia, tallille on matkaa viitisen kilometriä.
Mieheke arvioi inttämisieni jälkeen että hän voi sitoutua pysymään 8 tuntia vuorokaudesta valveilla, kahdessa eri erässä. 4 tuntia päivällä, sitten päikkärit, ja 4 tuntia illalla. Kotitöistä hän sitoutuu purkamaan tiskikoneen päivittäin ja laittamaan ruokaa toisinaan. Muuhun hän ei kykene kun satunnaisesti. Ihmettelen suuresti että tämänkuntoisen miehen he haluavat työllistää eivätkä voi myöntää määräaikaista eläkettä vaikka vuodeksi. Sairaslomaa on jatkunut keskeytyksettä yli 2 vuotta. Sairaspäivärahat ja kaikki on käytetty loppuun. Mitä sitten kun ansiosidonnainenkin loppuu? En halua ajatella. Pyydän miehekettä skarppaamaan edes vähän, lähtemään vaikka kerran viikossa kanssani lenkille. En vaan voi painostaa enempää, näen kyyneleitä hänen silmissään. Hän on lopussa. Ja minä en tiedä, miten estäisin laskuja menemästä ulosottoon. Tunnen itseni riittämättömäksi ja vihaiseksi. Sani tuijottaa keittiön ovelta, ja muistan patjan. Kello on viisi, ja mieheke alkaa kokkaamaan makkarakastiketta kun itse livahdan jatkamaan pyykkimaratoniani.
Kello on kuusi, pyykit ovat kuivumassa, ruoka on pöydässä. Vihanneksia, kolme perunaa ja makkarakastiketta. Pari palaa ruisleipää. Katselen kun mieheke ja isäni juovat limpparia, ja muistelen, miten miehekkeelläni oli lihaksia tavatessamme. Nyt ei haaveilla sixpackista, nyt haaveillaan että oluttynnyri pysyy hallinnassa. Hän ei liiku. Kahvilla anoppilassa hän syö paketillisen suokakeksejä tai pipareita. Itsekin rouskutan joskus turhautuneena, kun en muuta voi. En koskaan pakettitolkulla, ehkä sellaiset päivät ovat takana. Vuosien takana, itseasiassa. Kymenlaakson vesi tympii, maistuu ihan kalalle. Juon maitoa, mutta sekin on sen verran kallista että on parempi kuitenkin tyytyä hörppimään sitä kalanhajuista vettä. Pintavesiä pääsee kuulema sekaan, isäni valaisee maun syytä. Mieheke on sitä mieltä että maku johtuu siitä kun ne tekevät sitä keinopohjavettä täälläpäin. Ihan sama minulle miksi, mutta tiedän että pahalle maistuu. Ikävöin Jyväskylää, Keski-Suomea. Siellä vettä joi ilokseen, se oli hyvää ja raikasta. Hanastakin.
Nousemme pöydästä. Olen aina ihmetellyt sitä yhtälöä, että jos minä kokkaan, minä tiskaan ja siivoan. Ja jos mieheke tai isäni kokkaa, minä siivoan ja tiskaan. En pidä sitä reiluna, alkuunkaan. Mutta minkäs sille tekee. Aina ei jaksa narista. Mieheke ilmoittaa lähtevänsä P:n luona käymään ja heittämään Ladan tallille, leima kun menee umpeen tänään. Turhaan sitä pihassa seisottamaan, kuulema. Ehkä hän on unohtanut että minun piti hoitaa synttärilahjaksi hänelle ladan sisäsiivous kun ei oikein muuhun ole varaa. Hänen synttärinsä ovat siis tämän viikon perjantaina. Päätän levätä pyykkirumban jäljiltä ja lukea muutaman luvun kirjaa kunnes mieheke kotiutuu. Isäni viihdyttää itseään nikkaroimalla ja ristikoilla. Onneksi anoppi kantaa ristikoita meille selkä vääränään.
Miehekkeen kotiuduttua siivoan pöydän, laittelen astioita koneeseen, pyyhin tasoja, hanat, siivoilen eteistä, keräilen kamoja, koiranleluista hiusharjoihin ja vien paikalleen. Joudun pesemään käsin muutaman kattilan, eivät mahdu koneeseen enää, enkä halua jättää niitä seuraavaan päivään. Kierre on katkaistava heti alkuunsa.. Mieheke kuivaa kattilat ja pyydän häntä viemään pyyhkeen pyykkiin. Tekee näennäisesti työtä käskettyä. Jatkan eteisen siivousta ja huomaan ystävättäreni lainaamien kumppareiden lojuvan eteisessä. Mieheke lähtee käyttämään koirat iltalenkillä. Päätän viedä ne vaatekaapin kenkäkoriin havaitakseni että helpommin ajateltu kuin toteutettu. Silittelin lomaviikolla verhoja ja isäni housut, joten pyysin miehekettä sitten viemään silityslaudan paikoilleen. Selitin, että sen paikka on vaatekomerossa siten, että lauta pujotetaan penkkipinon taakse. Näytin käsilläni liikeen, jotta mieheke tajuaisi varmasti. Ei hän idiootti ole, ei vaan aina jaksa keskittyä.. No, siinä se lauta röhnöttää, penkkipinoa vasten, ei suinkaan takana vaan sivulla. Ja estää pääsyni laatikolle. Riuhdon lautaa ja penkkejä, mutta kun kädet ovat lyhyet, ne ovat lyhyet. Minkäs siinä tekee. Ei onnistu. Lähden viikkaamaan siivousliinani vessasta kuivumasta kaappiin. Ja huomaan ettei se pyyhe mennyt pyykkiin, vaan puhtaiden pyykkien päälle lojumaan. Hermot kiristyvät.
Mieheke tulee koirien kanssa sisälle ja kiristelen hampaitani. Ilmoitan että likaiset pyykit laitetaan likaiseen pyykkiin, ei puhtaiden kanssa sekaisin. Pyydän laittamaan laudan kunnolla, ja myönnän että nalkutan kun selitän että minä ohjeistin jo aiemmin miten asia pitäisi hoitaa. Arvostaisin jos asiat hoidettaisiin kunnolla. Vaan kun ei.
Siivouksen lomassa mieheke käärii käskystäni omat käärinliinansa, eli halloween-asunsa kasaan. Autan häntä sillä ehdolla että hän soittaa sukulaisilleen ja kavereilleen synttärikahveista perjantaina. Hän ehdottaa että minä soittelisin. Kieltäydyn sillä varjolla että olen jo luvannut leipoa ja siivota täällä. Hän soittelee kun patistan vieressä miettien että miksi edes vaivaudun. Siksikö, että piristäisin häntä? Vai siksi, että piristäisin itseäni, että löytäisin syyn siivoukselle ja syylle luoda jotain nättiä ja hyvää?
Muistan siivousliinani. Viikkasin ne, mutten vienyt kaappiin. Käyn viemässä liinat ja huomaan, että isäni on läntännyt kaksi 30cm ilmastointiteippisoiroa rosoiseen kaapinseinämään. Kysyn että miksi, jolloin vastaus tulee nopeammin kuin hansa-apteekissa vuoronumero automaatista: "käytin niitä vain tuohon puun yhdessäpitämiseen, joten niitä voi vielä käyttää johonkin." Lasken kymmeneen ja tulen muistaneeksi että kivahdin äidilleni sunnuntai-iltana puhelimessa. pitäisi soittaa ja pyytää anteeksi, mutta ehkä nyt on jo liian myöhäistä. Yritän huomenna muistaa ajoissa. Jatkan siivousta.
Myöhemmin teipit ovat siirtyneet roikkumaan hyllynreunaan jotta liimajäljet sai pyyhittyä. En tiedä siirtyivätkö isäni vai miehekkeen toimesta. Molemmat kun ovat sitä mieltä että olen kireä, ja minulla on varmaan alati "ne päivät". Ne päivät? Minulle se tarkoittaa hermoromahdusta edeltäviä päiviä jolloin pitäisi vaan pysyä kasassa vaikkei jaksaisi. Heille se on ehkä jotain muuta naiseuteen liittyvää.
Viimeisenä siivouksessa on keittiön pöydän pyyhkiminen. Mieheke tulee seuraksi, ja lajittelemme jo täytetyt ristikkolehdet pois ja pyyhin muuten pöydän. Pyydän miehekettä viemään roskat roskiin ja tallille menevät kamat autoon. Kello on 23.00 Mieheke lähtee samantien, vie ne autoon menevät, mutta unohtaa roskikset. Huokailen ja mietin, lähdenkö viemään biojätettä joka on täynnä, vai en. En jaksa. Enkä jaksa narista, tämä on ollut vaikea päivä miehekkeellekin.
Muistan kirjastokirjat, taas viime tingassa kuten viime viikolla. Onneksi kuitenkin ennen puolta yötä. Yhteiskunnalle kiitos internetistä, voin uusia lainat ja säästyn myöhästymismaksuilta. Onneksi olen pitänyt maanantaita kirjastopäivänä, joten joku alitajunnassa keikuttelee aina maanantai-iltaisin viimeistään. Isäni meni nukkumaan olohuoneeseen jo yhdeksältä, joten toimin koneella mahdollisimman hiljaa. Sekin ärsyttää tänään.. En ole kerennyt ylläpitää sosiaalista elämää edes koneella, ja nyt en voi edes naputella, on jo liian myöhä. No, ehkä ystäväni ymmärtävät, ja elleivät, niin voi voi. Minä tässä eniten kärsin kun en kuule, mitä heille kuuluu. Muiden kuulumiset ovat tervetulleita tuulahduksia maailmasta, jossa asiat voivat olla hyvinkin. Kaipaan epätoivoisesti noita tuulahduksia, toivon tuulahduksia, tähän elämääni.
Päätän vielä käydä suihkussa. Viis naapureista, ei siitä niin kovaa meteliä lähde. Käyn komerosta hakemassa yöpaidan ja pyyhkeen ja hiippailen kylppäriin havaitakseni että en näemmä tehnyt niin. Kävin komerossa ja otin kaksi pyyhettä. Olenhan minä iso, myönnän, mutten ihan niin iso. Käyn vaihtamassa toisen pyyhkeen yöpaitaan ja harmittelen etten kerennyt pilatekseen tänään. Naurahdan. Se tunnin pilateshan tässä auttaakin, mielenrauhanihan on melkein järkkymätön.
Suihkussa ajatus tulee päähäni; "Otan sujuvasti suihin ja perseeseenkin tarvittaessa, mutta parhaiten taidan ottaa itseeni". Ehkä niin.
Käperryn sänkyyn, mutta kaipaan lukemista. Nälkäkin olisi. En jaksa nousta hakeakseni kirjaa jota olen lukemassa, mutta yöpöydältä löytyy kynä ja paperia. Kirjoitan tämän tekstin luonnoksen ranskalaisilla viivoilla ja päätän tämän viikon ajan kirjoittaa illalla ajatukseni ylös ja blogahtaa ne sitten maailmalle, terapiana itselleni ja mahdollisena vertaistukena jollekin joka joskus ehkä painiskelee samojen asioiden kanssa. Jos minä selviän, sinäkin selviät. Ihan hyvä motto, ainakin siihen asti kunnes en selviäkään.