Palkaton omaishoitaja, päivä 2.

TIISTAI:

6.30 ja herätys. Pää on täynnä kaikenlaista joutavaa ja muistettavaa. Pitää muistaa etsiä kirja, jota pitää mainostaa opettajille; "kestävän kehityksen käsikirja". Miksei näillä ole mitään kirjoja koulussa, pysyisi itse edes vähän kärryillä että missä mennään.. Unohdan kirjan kuitenkin.
Juoksen pyykkituvalle hakemaan yön yli kuivuneet pyykit koriin ja kotiin. Narinaa tuskin tulee, seuraava pyykkivuoro kun alkaa vasta aamukahdeksalta. Heitän pyykit korissa vaatekomeron perälle, viikkaan kun kerkiän.
Aamupala ei maistu, mutta kuorin kolme porkkanaa ja otan pari mandariinia kouluun. Ja batterytölkin, josko päivästä selviäisi sen voimin hengissä.
Autossa kuuntelen poppista ja fiilistelen. Kotona ei oikein voi kuunnella omanlaistaan musiikkia, muut kun eivät sitä siedä. En tiedä, miksi minun pitää ajatella muita, eivät muut useinkaan ajattele minua. Mutta niin, onneksi on automatkat. 30km aikana kerkeää kuunnella ihan hyvin herättävää musiikkia ja virkistyä koulupäivää varten. Mikä parasta, saa ajella ikkuna raollaan ja auto viileänä. Luxusta. Mieheke haluaa aina tappaa kuumuuteen kun ajelemme jonnekin.

Saavun koululle. Rouskuttelen porkkanaa opettajaa odotellessani.
Poistun koululta 4 minuuttia saapumiseni jälkeen etätehtävä kädessä, opettaja on sairastunut. Tehtävä käskee selvittämään netin avulla mitä ovat raskasmetallit. Onko pakko käyttää nettiä jos ei jaksa? Päätän kuitenkin tehdä tehtävän, sitten joskus, ennen ensi tiistaita.
Masentaa hiukan, tuli ajeltua tänne asti. Miksi? Miksi ei voi käyttää olemassaolevaa tekniikkaa hyödykseen ja heittää oppilaille tekstiviestiä tai sähköpostia? Miksi pitää ajattaa koululle asti kuuntelemaan että seuraavia tunteja ei ole? En voi käsittää. Eikö oppilaiden vähillä tuloilla ole mitään merkitystä? Eikö voisi heittää sen tekstarin ja oppilaat säästäisivät bensoissa ja bussilipuissa ja millä nyt kukakin kulkee. Bussilla voi olla turhauttavaa päästä pois, uskoisin.
Käytän ajoajan hyväkseni ja soistan äidille. Pahoittelen tiuskimistani sunnuntai-iltana, ja äiti myöntää itkeneensä kun olin ilkeä enkä huomioinut että hän voi soittaa vain sunnuntaisin kun puhelut ovat halvempia. Juttelemme niitä näitä 45 minuutin ajan, ja ajelen postille. Olotila on jotain vittuuntuneen ja huvittuneen välimaastosta.
Haen postin ja käyn samalla kaupassa. Löydän ilokseni meetvurstia joka on merkiltään "maistuva". Se on hk:n kotimainen meetvursti, jonka hk ilmeisesti lakkautti kun ei enää hyllyissä ole. Pääasia että on, vaikka toisen merkkisenä, sillä mieheni ei oikein muita meetvursteja syö. Se on hiukan ruokavammainen monen asian suhteen.. Juustoja hän ei käytä ollenkaan, punajuurta hän ei voi syödää, puuroista menee vain ruispuuro ja muutakin jota en oikeastaan jaksa ajatella ollenkaan. Ajan kotiin, kello on yhdeksän. Availen kirjeet huomatakseni että laskuja on maksamatta, laskuja on saapumatta perille ja laskuja saapuu perille sen verran myöhässä että eräpäiväkin on näemmä mennyt. Vitutuskäyrä nousee huvittuneisuuden ohi ja rankasti. Eikun puhelimeen, kun se sentään vielä toimii, vaikkei puhelinlaskuja näykään. Soitan vakuutusyhtiöön ja saan lisää maksuaikaa. Soitan postille, ja jonottelen yli 5 minuuttia. Jonotusaika on maksullinen. Aloitan puhelun ilmoittamalla että tämä puhelimessa jonottaminen on tullut maksamaan jo neljä euroa, joten alan olla suht vittuuntunut. Avaudun postin kulkemattomuudesta, ja virkailija lupaa laittaa viestiä jakelun puolelle. Sanon, että se ei auta, sinne on oltu yhteydessä jo vaikka kuinka monta kertaa. Postivirkailija lupaa että tällä kertaa soittaa ihan esimies, vaikka olen sitä mieltä että niin teki edelliselläkin kerralla. Päätämme puhelun kuitenkin siihen, en osaa vaatia enempää kun en turhautuneena tiedä ketä syyttäisin postin takkuilusta. Pari päivä sinne tai tänne, mutta kun postit ovat matkalla parhaillaan pari viikkoa.
Seuraavaksi uhrikseni joutuu k1-katsastajat. Aloitan puheluni purkamalla agressiotani: "Vittuiletteko te tietoisesti asiakkaille?" Syvää hiljaisuutta ja kysymys että mitä tarkoitan. Selitän, että he antavat minulle 10 euron alennuskupongin siinä vaiheessa kun auton katsastusaika on jo umpeutunut, ja olen käyttänyt autoni jo muualla. Että onko tämä 10 euron alennus vittuilua vai ovatko he vaan nirsoja asiakkaidensa suhteen, eikö minun rahani kelpaa?
Saan selitystä miten kaikki heidän markkinointinsa hoidetaan keskitetysti toiselta paikkakunnalta, ja että he ovat pahoillaan, ja voin toki käyttää kupongin taloutemme toiseen autoon, joka minulla saattaa olla. Tai vaikka ensi vuonna sitten. Kysyn, aikovatko he ensivuonnakin lähettää kupongin myöhässä. Asiakaspalvelija on vaikeana ja lupaa laittaa asiaa eteenpäin markkinoinnille. Ilmoitan loppuyhteenvetona että enemmän se heiltä on pois kun asiakkailta, jos ei kiinnosta mainostaa ajoissa.
Kaipaan lepotaukoa ja meuhkaan vaihteeksi ircissä ja kurkkaan sähköpostit.
Joku onneton varusmies on varastanut rynkyn ja lähtenyt kovat piipussa säntäilemään pitkin metsiä. Niin, lähtisin minäkin, jos olisi se rynkky. Näin Kouvola saa sekaisin kaikki ihmiset, varusmiehestä vaariin.
Jatkan soittokierrostani ulosottoon ja pankkiin, ja yritän kasailla ajatuksissani toimeentulotukihakemusta. Jotenkin sekin tuntuu ylivoimaiselta tehtävältä. Mieheke nukkuu, joten käytän sitten koirat ulkona.
Soitan pelastusarmeijaan äitini inspiroimana. Jos sieltä vaikka jotain liikenisi. Vaan kun ei, seuraavat avustukset ovat jaossa jouluna sitten, ja niihinhän meillä se 800 euron tuloraja rikkoontuu, ainakin teoriassa, joten ei sieltä sitten mitään heru. Itkettää.
Istun koneella lamaantuneena ja apaattisena kun miehekkeen herätyskello soi. Kuuntelen kaksi herätystä ja käyn vaimentamassa koko rakkineen, kun ei kerran mieheke halua herätä. Istun koneella, blogahdan. Isäni sirkkelöi ovi auki, joten sahanpurua ja puupölyä leijuu ilmassa enemmän kuin eu-direktiivit sallivat. En edes halua ajatella miten saan parvekkeen siistiksi perjantaihin mennessä. Tai kaiken pölyn sisältä pois. Eritoten tummasta olohuoneesta. Alan harkitsemaan kotitalousvähennyksien selvittelyä, mutta sekin tuntuu ylivoimaiselta. Isäni menee nukkumaan puoli kahdentoista aikaan, enkä oikein itsekään keksi sen parempaa tekemistä. Käyn keittiössä ottamassa leivontakulhon pois kaapista, sillä se on siellä puhtaiden lautasten päällä, hiukkasen huuhdeltu kulho. En jaksa narista, olen narissut aiemminkin, jolloin minulle kerrottiin että ennen ruisleipätaikinassa pidettiin juuri joka kuivatettiin puuastian pohjalle. En oikein usko että muovikulho ja sämpylätaikina vehnäjauhosta ajavat saman asian. Pesen kulhon ja tökkään kaappiin, nostan aamun pöydällä olleen pehmenneen juuston ja margariinin kaappiin, enkä voi ymmärtää, miten aikuinen mies ei voi huolehtia mistään hygieniasta. Syön pari sämpylää meetvurstilla ja avaan uuden juustopaketin. En halua eltaantunutta juustoa leivälleni. Selailen sämpylöidessäni Kouvolan sanomia ja olen kiitollinen miehekkeen papalle joka tilasi sen lahjaksi. Pysyn edes jotenkin mukana nykyisen asuinpaikkani asioista kun sillon tällön silmäilen lehden läpi. Florapaketti on taas loppu. Hiiva, jonka varasin pullaan jota aioin leipoa miehekkeen synttäreille, on kulutettu sämpylöihin. Ja jauhot ovat loppu. Kaikki tuntuu loppuvan. Paitsi vitutus, katkeroituminen ja kärsimys.
Kello on yli kahdentoista, joten kokeilen herätellä miehekettä. Ei onnistu. Tuntuu olevan ihan pökerryksissä, joten päätän kaivaa ne mandariinit repusta ja luen muutaman luvun. Väsähdän ja päätän itsekin nukahtaa. Havahdun miehekkeen herätessä yhden jälkeen, mutta koomailen vielä tunnin verran sängyssä.
Nousen ja hiippailen siivoamaan keittiötä. Raivailen vähän eteistäkin ja tajuan unohtaneeni lehtikeräyksen. Pitäisi viedä, mieheke ei varmasti saa aikaiseksi. En kuitenkaan jaksa, ja päätän tuulettua hiukkasen ennen peli-illan alkua. Lähden kuntoilemaan miehekkeen jäädessä kotiin lukemaan. Pyydän että voisi sillä aikaa ripustaa pyykit koneesta kuivumaan. Painun salille, chiballiin ja ladyjamiin, joka yllättäen muuttuikin zumbaksi. Olimme koeryhmä, ja hyvin se meni. Ensi viikosta lähtien alkaa ladyjamin ohella zumbatunnit. Olen koukussa.
Lähden ajamaan kotiin ja muistan vasta puolessa matkassa että minun piti napata postin pihasta kaveri mukaan peli-iltaan. Eikun auto ympäri ja palaan lähtöpisteeseen. Nappaan kaverin mukaan, pahoittelen sitä että aivoni ovat jossain ihan muualla, ja ajelemme meille.
Peli-ilta sujuu hyvin, joskin aloitan sen syömällä pari ruispalaa juustolla ja metukalla. Isäni paistaa lettuja, eikä jaksa käyttää maitojauhetta vaan tavallista punaista maitoa, joten nyt sitten on maitokin loppu, eikä mieheke voi syödä lettuja kun muutaman, sillä maito saa mahan sekaisin. Mieheke päättää lähteä peli-illan jälkeen yötankkaukselle venäjälle.
Huomaan että pyykit ovat edelleen koneessa, joten ripustan ne kuivumaan. Mieheke tulee kysymään viimeistä paitaa ripustaessani, että voiko hän auttaa. Ojennan paidan ja hän ripustaa sen kuivumaan. Olen tyytyväinen avusta ja ärsyyntynyt tekemättömyydestä yhtä aikaa. Astianpesukoneen hän on kuitenkin tänään tyhjentänyt. Muistutan että suihkussakin saa käydä, ja puhtaita vaatteita on. Viimeksi perjantaina saunasta tullessaan hän yritti vetää likaisia vaatteita päälleen. Sain hepulin. Aina kun peseydytään, vaihdetaan vaatteet. Puhtaat.

Mieheke lähtee venäjälle ja isäni patistaa minua "tekemään jotain". Petsilakkaan listoja ja pyörylöitä ja maalaan pari listaa. Kamalaa jälkeä kun ei kukaan jaksa hioa listoja, ja minä itse en oikein voi, nenäni vuotaa verta harva se päivä, joten puupöly todennäköisesti räjäyttäisi nenäni. Isäni haluaa jättää pensselin tärpättiin likomaan, kuulema auttaa hänen tukkoiseen nenäänsä. Närkästyn hieman, ja ajattelen koirien hajuaistia. Isäni tuumaa että tärpätti on lääke. En jaksa väittää vastaan, päätäni särkee joka tapauksessa.
Siivoilen vielä vähän ja käytän koirat ulkona. Isäni meni nukkumaan puoli kymmeneltä, joten en oikein voi kolistellakaan mitään erityistä. Nukuttaisi kyllä, mutta mahassa tuntuu kiertävän, joten päätän leväyttää keittiön pöydälle toimeentulotukihakemuksen liitteitä ja setviä sen urakan läpi. Siinä vierähtää reilu tunti, mutta hakemus on ainakin tehty. Muutama resepti on hukassa sillä viimeksi kun lääkkeitä piti hakea, sen teki mieheke. Jostain syystä reseptit eivät ole palautuneet paikoilleen. Tekstaan miehekkeelle, eikä hän tiedä missä ne ovat. En jaksa hätääntyä, vaikka jonkinlainen paniikki nostaakin päätään. En saa uusittua niitä "noin vain" ja lääkkeet ovat niitä mitä tarvitsen päivittäin. Minulla on niitä enää noin kahdeksi viikoksi, joten kaksi viikkoa aikaa löytää se resepti. Pistetään korvan taakse ja etsitään.
Pitäisi nyt vaan jaksaa viedä sossulle se hakemus, käydä iltalukiolla, käydä pankissa ja kirjoittaa edes joku kirje kirjeystävilleni ennenkuin he unohtavat olemassaoloni. Ehkä joskus, nyt ei ainakaan jaksa.

Luen muutaman luvun ja ramppaan vessassa. Tämä toistuu muutamaan otteeseen, mahassa kiertää. Toivottavasti tämä ei ole mahatautia, sillä haluan oikeasti kouluun. Koulu on pakopaikka.
Viimein luovutan ja nukahdan. Mieheke laittaa tekstiviestiä että menee vielä tallin kautta, käy lisäämässä jarrunestettä. En jaksa vastata, vaivun takaisin uneen, enkä havahdu ennenkuin hän kömpii peiton alle ja havaitsen pesuaineen tuoksun. Mietin tyytyväisenä että hän kävi suihkussa, ja vielä lähes käskemättä, ja nukun loppuyön hyvin.