Palkaton omaishoitaja, päivä 1.

MAANANTAI.

Herään kello 6.30, kuten tavallisestikin kouluaamuina. Jotenkin tuntuu että syysloman jälkeen on vielä väsyneempi kuin koulupäivinä, sillä lomaviikkohan pitäisi panostaa rentoutumiseen. Ehkä muut tekevätkin niin, mutta minä olen tapellut koko lomaviikon. Tietysti sain oman lopputilini syyskuun lopulla kun päätin lähteä opiskelemaan. Oletin, että kyllä sitä rahaa jossain vaiheessa tulee, kun kerran olen saanut oikeuden opiskella sillä ansiosidonnaisellani, kiitos vuoden alusta voimaantulleen uuden lain. Minun kannaltani se on pelastus; saan jatkaa keskeytyneitä opiskelujani ilman että minun, aikuisen ihmisen, tarvitsee sitkutella parin satasen opintotuella. Ehkä kerran elämässäni vien jotain loppuun.. Mutta en suinkaan odottanut, että minun pitäisi odottaa 4 viikkoa että saisin edes viedä lapun, ja sitten se 6 viikkoa käsittelyaikaa vielä päälle. Ja sitten se puoli viikkoa päätöksestä siihen päivään kun rahat ovat tilillä, se tekee vähintään 11vkoa ilman rahaa. Tiukkaa tekee. Sossuhan sanoo että voi voi, tietysti. Kokeillaan silti, jos sitä kerkeää kirjoitella toimeentulohakemuksen piakkoin. Alunperin ei ollut hätää, sillä oletin että avopuolisollani on edellen tuloja, hän kun saa sen eläkkeen, jota nimitetään "kuntoutustueksi". Mitään kuntoutusta ei kuitenkaan ole ollut, ellei lasketa 3 viikon välein sairaanhoitajalla jutustelemassa käyntiä. Ja lääkkeitä, tietysti. Psyykelääkkeitä, tai oikeastaan psykoosilääkkeitä. Lääkityksellä pompoteltiin aluksi vaikka kuinka, ja sen jälkeen sitten laitettiin sitten vahvanlaatuinen nukuttava lääkitys.
Vuosi sitten tilanne oli niin paha, että miehekkeelle anottiin sairaalajaksoa, ja siellähän se muutaman kuukauden makoilikin. Kauniit olivat lupaukset sairaalajakson jälkeen kuntoutumisesta, kun luvattiin että saa uimahallikäyntejä ja terapiaa jos jonkinlaista. Karu totuus iski sitten myöhemmin; ei sellaisia saa, ei tässä kaupungissa ainakaan. Joten jäätiin tyhjän päälle, missä on sitten leijuttu viimeinen vuosi. Se hyvä puoli sairaalajaksosta on kuitenkin, että saatiin niille lääkkeille korvaavuus. Enää maksaa alle kympin kuussa, sertralinia ja zyprexaa menee. Omiin lääkkeisiini minulla ei ole varaa, joten jääköön syömättä. Kalliita ovat perkeleet.
Kuorin evääkseni 4 porkkanaa, sillä vaikka saisinkin koululta ilmaisen ruuan, en ole vielä uskaltanut mennä ruokalaan. Liian vieras paikka, liian vieras tilanne, liikaa ihmisiä. Jos olisi joku jonka kanssa, niin sitten ehkä.. Mutta ei ryhmässä, ei yksin. Ehkä sitten joskus, kun on vähemmän stressiä, niin voitan pelkoni. Ehkä. Mutta en vielä. Siksi jään ruokatunniksi luokkaan lukemaan jotain ja popsin eväitä. Porkkanat ovat hyviä ja säilyviä. Pakkaan ne muovipussiin ja reppuuni. Isäni lähtee tupakalle. Hän on ollut meillä viimeiset neljä viikkoa saatuaan jonkinasteisen halvauskohtauksen. Hän on vuosia ollut alkoholisti, joka asuu teltassa ulkona. Välillä hän asustelee jonkun luona tehden jotain pieniä hommia, hän kun on käsistään kätevä. Nyt on minun vuoroni, elättää häntä ruuassa ja muussa, vai pitäisikö sanoa että olen etuoikeutettu, kun isäni tulee tänne ja saamme viettää isä-tytär-laatuaikaa? Ehkä olenkin, en vain osaa arvostaa sitä, vielä. Paitsi niitä asioita mitä isäni touhuaa.. Hän on saanut nyt jo rampana neljän viikon aikana enemmän kunnostettua kämppää kuin näennäisesti terve miehekkeeni, joka ei vaan jaksa. Ei laiskuuttaan, vaan sairauttaan. Psykoosi. Masennus. Työperäinen uupumus. Vaativa persoonallisuus.. Mikä vaativa..? En käsitä. Rahaa kuluu paljon, mutta rahaa ei ole.
En oikein osaa syödä aamulla, mutta tarvitsen kuitenkin hieman sokeria, joten nappaan mandariinin pohdintojeni keskellä. Kuntoutustuesta tuli hylkäävä päätös viime viikolla, joten rahaa ei tule miehekkeellekään. Nyt pitää hakea sitten työkokeiluun, minne oletin hänen jo hakeneen silloin pari kuukautta sitten kun sai alustavan myöntävän päätöksen. Ei hakenut. Eikä kuulema ole hoitajan tehtävä katsoa että hän hakee, joten se jäi minun tehtäväkseni sitten. Kävimmekin aiheesta samantien työkkärissä kyselemässä ja aikoja varailtiin. Kuuntelin työvoimavirkailijan vittuilua miehelleni; hänen pitäisi mennä nyt Tiimariin ostamaan kansio, johon paperit saa suorana ja hyvänä pysymään, ja ostaa siihen välilehtiä että lajittelee kaikki paperit kuntoon. Meinasin räjähtää kolmesta syystä; 1. Kuvitteleeko hän etten ole tuota yrittänyt tolkuttaa? 2. Kuvitteleeko hän että viimeisiä rahoja laitetaan mihinkään kansioon? 3. Kuvitteleeko hän, että ihminen, joka ei jaksa peseytyä kuin kerran viikossa eikä kykene hoitamaan virastoasioita ajallaan, todellakin jaksaa nyhvätä lajittelemassa paperilappusia kansioon...??
No, onneksi miehellekin saadaan täksi ajaksi ansiosidonnainen. Valitusta hylkäävästä kuntoutustukipäätöksestä pitäisi tehdä, mutta minä en jaksa. Olen tapellut valituksen tekemistä vastaan, koska siitä seuraa sitten taas takaisinperintää ja luojatiesmitä. Hyvä se on pomputella, ei kenenkään tarvitse tätä minun arkeani kokea ja repiä sitä jaksamista jostain ihmeestä.
Isäni palaa tupakalta ja vinoilee mandariinit nähdessään että jos vetelee neljä porkkanaa, tarvitseeko siihen vielä kolmea mandariinia. Kiukustun, mutta ilmoitan vaan että 8 tunnin päivä neljän porkkanan ja kahden mandariinin eväillä tuskin olen vaarassa ainakaan kovin paljoa enää lihota. Joskus toivoisin kannustusta hieman, onhan tässä tullut pudotettua 12 kiloa vuoden aikana, mutta eipä se mihinkään näy, vaa'assa vain. Eikä tunnukaan sen paremmin, vielä 70 kiloa pois niin sitten olisi hyvä. Sitä odotellessa, ehkä sitten ruumisarkussa hiljalleen.

Ajelen kouluun, isäni lähtee käyttämään isompaa koiraa ulkona. Olen sitä mieltä ettei kannattaisi, vaan että isommankin koiran pitäisi odotella heräämistään kunnes mieheke herää, jottei se tottuisi näihin aamuherätyksiin. Minä en jaksa koiria aamuisin käyttää, vaan se on miehekkeen tehtävä. Siihen hän vielä kykenee. Sitten kun ei kykene, minä en enää kykene tähän suhteeseen. Toivottavasti Sani ei liiaksi totu näihin aamuheräämisiin.
Tiedän, että isäni leipoo sämpylöitä. Hän leipoo joka aamu. Ja pelkästä venhäjauhosta. En saisi syödä niitä juurikaan, sillä vehnä ja hiiva saavat hiivan rehottamaan. Lääkärit eivät kuulema usko hiivasyndroomaan juurikaan, mutta kyllä se minulla ainakin tuntuu ihan oikea sairaus olevan. Ainakin oireet helpottavat kun välttelen mokomaa vehnämössöä. Mutta isäni mielestä se on terveellistä, joten meillä eletään vehnällä, suolalla ja rasvalla. Ja se jos mikä kuluttaa rahaa. Voita on neljän viikon aikana kulunut normaalin yhden tai puolentoista sijaan 3 pakettia, flora-margariinia 6 pakettia, (normaalisti käytän yksin flooraa ja paketti kestää minulla kolmisen kuukautta kunnes sulatan jämät koirille ruuan sekaan kun se uhkaa vanheta..) ja leivontamargariinia puolitoista kiloa, sokeria 3kg, vehnäjauhoja normaalin 2kg:n sijasta 14kg. Enkä edes jaksa luetella kaikkea muuta. Rahat ovat lopussa, ei tässä mitään voi. Onneksi diakonilta sai ruoka-avustusta, mutta aika heikkoahan se on sekin vielä.
Saa nähdä, viitsiikö isäni tänään tehdä lattialistoja ja ovilistoja. Meillä olisi tallilla mahdollisuus sirkkelöidä, mutta hän haluaa tehdä sen parvekkeella. En tiedä kummasta syystä, siitä että saamme häädön metelin takia tai kaiken sen puupölyn vähintään, vaiko siksi, että minulle olisi mahdollisimman vaikea hengittää kotona, kun olen sille puupölylle allerginen. Tuntemattomia ovat kulkuri-isäni tiet ja motiivit.

Saavun koululle imemään oppia aivoihini. Toivon samalla salaa viisastuvani edes jossain määrin, jotta tietäisin, miten tämä elämä pitäisi järjestää jotta toimisi. En vielä tiedä, kaikki valinnat tuntuvat vain olevan vääriä, huolimatta millä perustein niitä teen. Laitan puoli kahdeltatoista viestiä isälle että herättää miehekkeen käyttämään pienemmän koiran, Serryn, ulkona. Ja muutenkin ehkä heräilemään..
Kukaan ei muistanut infota minua tulevasta iltapäivän marenarium-retkestä, joten lähtö tulee täysin varoittamatta. Onneksi koulu maksaa matkat ja liput, ei minulla rahaa olisikaan ollut. Laitan mms-viestin kalasta miehekkeelle puoli kolmelta ja pyydän laittamaan perunoita ja tekemään makkarakastiketta, lisään että tulen kotiin puoli neljän jälkeen. Vastauskin tulee samantien viestillä; "joo".
Tulen kotiin neljältä, haettuani postit. Jakelun keskeytyksen, tai oikeammin poste restante -osoitteenmuutoksen takia haen postit valintatalolta. Ei kuulema ole mitään tullut, joten se siitä. Kotona huomaan miehekkeen nukkuvan, joten tyydyn syömään pari vehnäsämpylää. Käyn kivahtamassa miehekkeelle herätystä, ei tapahdu. Isäni kieltää olevansa kipeänä, sanoo että nokka vuotaa kun on tulossa allergiseksi koirille. En usko, pätkääkään. Sämpylöinnin jälkeen lähden alakertaan pyykille. Anoppi lahjoitti Sanille superloonipatjan että on pehmeämpi ja lämpimämpi nukkua kuin säkkituolissa. Patja haisee järkyttävälle, joten se on pestävä. Pesen samalla omalla ja talonyhtiön koneella pyykkiä, yhteensä kolme koneellista. Patjan liotessa käyn kivahtamassa miehekkeelle että ellei nyt nouse, niin en ole paikalla katsomassa myöhempiä nousemisia. Ylösnousemus tapahtuu.
Istutan hänet keittiön pöydän ääreen, isäni pakenee tupakalle. Mieheke kaivautuu kirjan kanssa syvemmälle tuoliin kun saarnaan, että minun jaksamiseni on lopuillaan. Hän väittää olleensa tänään kuitenkin hereillä sen aikaa että kävi tallilla hakemassa isälleni sirkkelin ja käytti koirat. Arvioin siihen kuluneen alle 2 tuntia, tallille on matkaa viitisen kilometriä.
Mieheke arvioi inttämisieni jälkeen että hän voi sitoutua pysymään 8 tuntia vuorokaudesta valveilla, kahdessa eri erässä. 4 tuntia päivällä, sitten päikkärit, ja 4 tuntia illalla. Kotitöistä hän sitoutuu purkamaan tiskikoneen päivittäin ja laittamaan ruokaa toisinaan. Muuhun hän ei kykene kun satunnaisesti. Ihmettelen suuresti että tämänkuntoisen miehen he haluavat työllistää eivätkä voi myöntää määräaikaista eläkettä vaikka vuodeksi. Sairaslomaa on jatkunut keskeytyksettä yli 2 vuotta. Sairaspäivärahat ja kaikki on käytetty loppuun. Mitä sitten kun ansiosidonnainenkin loppuu? En halua ajatella. Pyydän miehekettä skarppaamaan edes vähän, lähtemään vaikka kerran viikossa kanssani lenkille. En vaan voi painostaa enempää, näen kyyneleitä hänen silmissään. Hän on lopussa. Ja minä en tiedä, miten estäisin laskuja menemästä ulosottoon. Tunnen itseni riittämättömäksi ja vihaiseksi. Sani tuijottaa keittiön ovelta, ja muistan patjan. Kello on viisi, ja mieheke alkaa kokkaamaan makkarakastiketta kun itse livahdan jatkamaan pyykkimaratoniani.
Kello on kuusi, pyykit ovat kuivumassa, ruoka on pöydässä. Vihanneksia, kolme perunaa ja makkarakastiketta. Pari palaa ruisleipää. Katselen kun mieheke ja isäni juovat limpparia, ja muistelen, miten miehekkeelläni oli lihaksia tavatessamme. Nyt ei haaveilla sixpackista, nyt haaveillaan että oluttynnyri pysyy hallinnassa. Hän ei liiku. Kahvilla anoppilassa hän syö paketillisen suokakeksejä tai pipareita. Itsekin rouskutan joskus turhautuneena, kun en muuta voi. En koskaan pakettitolkulla, ehkä sellaiset päivät ovat takana. Vuosien takana, itseasiassa. Kymenlaakson vesi tympii, maistuu ihan kalalle. Juon maitoa, mutta sekin on sen verran kallista että on parempi kuitenkin tyytyä hörppimään sitä kalanhajuista vettä. Pintavesiä pääsee kuulema sekaan, isäni valaisee maun syytä. Mieheke on sitä mieltä että maku johtuu siitä kun ne tekevät sitä keinopohjavettä täälläpäin. Ihan sama minulle miksi, mutta tiedän että pahalle maistuu. Ikävöin Jyväskylää, Keski-Suomea. Siellä vettä joi ilokseen, se oli hyvää ja raikasta. Hanastakin.
Nousemme pöydästä. Olen aina ihmetellyt sitä yhtälöä, että jos minä kokkaan, minä tiskaan ja siivoan. Ja jos mieheke tai isäni kokkaa, minä siivoan ja tiskaan. En pidä sitä reiluna, alkuunkaan. Mutta minkäs sille tekee. Aina ei jaksa narista. Mieheke ilmoittaa lähtevänsä P:n luona käymään ja heittämään Ladan tallille, leima kun menee umpeen tänään. Turhaan sitä pihassa seisottamaan, kuulema. Ehkä hän on unohtanut että minun piti hoitaa synttärilahjaksi hänelle ladan sisäsiivous kun ei oikein muuhun ole varaa. Hänen synttärinsä ovat siis tämän viikon perjantaina. Päätän levätä pyykkirumban jäljiltä ja lukea muutaman luvun kirjaa kunnes mieheke kotiutuu. Isäni viihdyttää itseään nikkaroimalla ja ristikoilla. Onneksi anoppi kantaa ristikoita meille selkä vääränään.
Miehekkeen kotiuduttua siivoan pöydän, laittelen astioita koneeseen, pyyhin tasoja, hanat, siivoilen eteistä, keräilen kamoja, koiranleluista hiusharjoihin ja vien paikalleen. Joudun pesemään käsin muutaman kattilan, eivät mahdu koneeseen enää, enkä halua jättää niitä seuraavaan päivään. Kierre on katkaistava heti alkuunsa.. Mieheke kuivaa kattilat ja pyydän häntä viemään pyyhkeen pyykkiin. Tekee näennäisesti työtä käskettyä. Jatkan eteisen siivousta ja huomaan ystävättäreni lainaamien kumppareiden lojuvan eteisessä. Mieheke lähtee käyttämään koirat iltalenkillä. Päätän viedä ne vaatekaapin kenkäkoriin havaitakseni että helpommin ajateltu kuin toteutettu. Silittelin lomaviikolla verhoja ja isäni housut, joten pyysin miehekettä sitten viemään silityslaudan paikoilleen. Selitin, että sen paikka on vaatekomerossa siten, että lauta pujotetaan penkkipinon taakse. Näytin käsilläni liikeen, jotta mieheke tajuaisi varmasti. Ei hän idiootti ole, ei vaan aina jaksa keskittyä.. No, siinä se lauta röhnöttää, penkkipinoa vasten, ei suinkaan takana vaan sivulla. Ja estää pääsyni laatikolle. Riuhdon lautaa ja penkkejä, mutta kun kädet ovat lyhyet, ne ovat lyhyet. Minkäs siinä tekee. Ei onnistu. Lähden viikkaamaan siivousliinani vessasta kuivumasta kaappiin. Ja huomaan ettei se pyyhe mennyt pyykkiin, vaan puhtaiden pyykkien päälle lojumaan. Hermot kiristyvät.
Mieheke tulee koirien kanssa sisälle ja kiristelen hampaitani. Ilmoitan että likaiset pyykit laitetaan likaiseen pyykkiin, ei puhtaiden kanssa sekaisin. Pyydän laittamaan laudan kunnolla, ja myönnän että nalkutan kun selitän että minä ohjeistin jo aiemmin miten asia pitäisi hoitaa. Arvostaisin jos asiat hoidettaisiin kunnolla. Vaan kun ei.
Siivouksen lomassa mieheke käärii käskystäni omat käärinliinansa, eli halloween-asunsa kasaan. Autan häntä sillä ehdolla että hän soittaa sukulaisilleen ja kavereilleen synttärikahveista perjantaina. Hän ehdottaa että minä soittelisin. Kieltäydyn sillä varjolla että olen jo luvannut leipoa ja siivota täällä. Hän soittelee kun patistan vieressä miettien että miksi edes vaivaudun. Siksikö, että piristäisin häntä? Vai siksi, että piristäisin itseäni, että löytäisin syyn siivoukselle ja syylle luoda jotain nättiä ja hyvää?
Muistan siivousliinani. Viikkasin ne, mutten vienyt kaappiin. Käyn viemässä liinat ja huomaan, että isäni on läntännyt kaksi 30cm ilmastointiteippisoiroa rosoiseen kaapinseinämään. Kysyn että miksi, jolloin vastaus tulee nopeammin kuin hansa-apteekissa vuoronumero automaatista: "käytin niitä vain tuohon puun yhdessäpitämiseen, joten niitä voi vielä käyttää johonkin." Lasken kymmeneen ja tulen muistaneeksi että kivahdin äidilleni sunnuntai-iltana puhelimessa. pitäisi soittaa ja pyytää anteeksi, mutta ehkä nyt on jo liian myöhäistä. Yritän huomenna muistaa ajoissa. Jatkan siivousta.
Myöhemmin teipit ovat siirtyneet roikkumaan hyllynreunaan jotta liimajäljet sai pyyhittyä. En tiedä siirtyivätkö isäni vai miehekkeen toimesta. Molemmat kun ovat sitä mieltä että olen kireä, ja minulla on varmaan alati "ne päivät". Ne päivät? Minulle se tarkoittaa hermoromahdusta edeltäviä päiviä jolloin pitäisi vaan pysyä kasassa vaikkei jaksaisi. Heille se on ehkä jotain muuta naiseuteen liittyvää.
Viimeisenä siivouksessa on keittiön pöydän pyyhkiminen. Mieheke tulee seuraksi, ja lajittelemme jo täytetyt ristikkolehdet pois ja pyyhin muuten pöydän. Pyydän miehekettä viemään roskat roskiin ja tallille menevät kamat autoon. Kello on 23.00 Mieheke lähtee samantien, vie ne autoon menevät, mutta unohtaa roskikset. Huokailen ja mietin, lähdenkö viemään biojätettä joka on täynnä, vai en. En jaksa. Enkä jaksa narista, tämä on ollut vaikea päivä miehekkeellekin.
Muistan kirjastokirjat, taas viime tingassa kuten viime viikolla. Onneksi kuitenkin ennen puolta yötä. Yhteiskunnalle kiitos internetistä, voin uusia lainat ja säästyn myöhästymismaksuilta. Onneksi olen pitänyt maanantaita kirjastopäivänä, joten joku alitajunnassa keikuttelee aina maanantai-iltaisin viimeistään. Isäni meni nukkumaan olohuoneeseen jo yhdeksältä, joten toimin koneella mahdollisimman hiljaa. Sekin ärsyttää tänään.. En ole kerennyt ylläpitää sosiaalista elämää edes koneella, ja nyt en voi edes naputella, on jo liian myöhä. No, ehkä ystäväni ymmärtävät, ja elleivät, niin voi voi. Minä tässä eniten kärsin kun en kuule, mitä heille kuuluu. Muiden kuulumiset ovat tervetulleita tuulahduksia maailmasta, jossa asiat voivat olla hyvinkin. Kaipaan epätoivoisesti noita tuulahduksia, toivon tuulahduksia, tähän elämääni.
Päätän vielä käydä suihkussa. Viis naapureista, ei siitä niin kovaa meteliä lähde. Käyn komerosta hakemassa yöpaidan ja pyyhkeen ja hiippailen kylppäriin havaitakseni että en näemmä tehnyt niin. Kävin komerossa ja otin kaksi pyyhettä. Olenhan minä iso, myönnän, mutten ihan niin iso. Käyn vaihtamassa toisen pyyhkeen yöpaitaan ja harmittelen etten kerennyt pilatekseen tänään. Naurahdan. Se tunnin pilateshan tässä auttaakin, mielenrauhanihan on melkein järkkymätön.
Suihkussa ajatus tulee päähäni; "Otan sujuvasti suihin ja perseeseenkin tarvittaessa, mutta parhaiten taidan ottaa itseeni". Ehkä niin.
Käperryn sänkyyn, mutta kaipaan lukemista. Nälkäkin olisi. En jaksa nousta hakeakseni kirjaa jota olen lukemassa, mutta yöpöydältä löytyy kynä ja paperia. Kirjoitan tämän tekstin luonnoksen ranskalaisilla viivoilla ja päätän tämän viikon ajan kirjoittaa illalla ajatukseni ylös ja blogahtaa ne sitten maailmalle, terapiana itselleni ja mahdollisena vertaistukena jollekin joka joskus ehkä painiskelee samojen asioiden kanssa. Jos minä selviän, sinäkin selviät. Ihan hyvä motto, ainakin siihen asti kunnes en selviäkään.